Vuodet 1970–2000

Käsityön nousu

Vuosituhannen lopulla tietoyhteiskunnan ja kansainvälisyyden rinnalla korostettiin yksilöllisyyttä, luovuutta ja käden taitoja. Alan koulutusta kehitettiin, neuvontajärjestöjen toiminta monipuolistui ja käsitöiden harrastaminen sekä erilaisten materiaalien käyttö lisääntyi. Käsityötiede tuli aineeksi yliopistoon, jolloin käsityöläisille ja alan opiskelijoille tarjoutui mahdollisuus suorittaa alan opintoja aina tohtorintutkintoon asti. Lukuisia järjestöjä ja yhdistyksiä perustettiin. Suomalainen jalokiviala alkoi kehittyä 1980-luvulla ja alan opiskelijoiden sekä harrastajien määrä kasvoi. Kivien etsimisestä, tunnistamisesta ja hiomisesta tuli suosittu harrastus.

Piirros: Tuula Ollikainen

Tekstit ja kuvat: Aikamatka käsityöhön -näyttely, ellei toisin mainita.

Lue lisää

SÁMI DUODJI

Saamelaiskäsityöyhdistys, Sámi Duodji ry, perustettiin 1975 Inarissa. Se toimii saamelaiskäsityön etujärjestönä, joka harjoittaa mm. näyttely-, neuvonta- ja myyntitoimintaa. Saamelaisalueen ammatillinen koulutuskeskus, jonka tehtävänä on saamelaisen käsityökulttuurin säilyttäminen, syntyi kolme vuotta myöhemmin.

Kuvaaja: Suomen käsityön museo / Simo Peteri

SUOMEN KANSALLISPUKUNEUVOSTO

Suomen kansallispukuneuvosto perustettiin 1979 edistämään suomalaista kansallispukukulttuuria. Vuonna 1992 neuvoston mallipukukokoelma asetettiin esille Jyväskylään. Syntyi Suomen kansallispukukeskus, joka toimii Suomen käsityön museon yhteydessä.

Kuvaaja: Suomen käsityön museo / Simo Peteri

AJAN HENKI

Uuteen kukoistukseen nousivat kirjotut peitot. Itse maalatuista silkkikankaista valmistettiin mm. koruja, huiveja, solmioita. Kivien kerääminen, tunnistus, hionta ja kivitöiden tekeminen kiinnosti sekä naisia että miehiä. Paperia valmistettiin itse ja siitä tehtiin käyttö- ja koriste-esineitä. Paju otettiin monipuoliseen käyttöön. Kuvassa Markku Kososen pajukori. Huovutus muodostui 1990-luvun suureksi hitiksi. Huovasta syntyi tekstiilitaidetta, leluja, hattuja, jalkineita, rukkasia, koruja ja vaatteita.

Kuvaaja: Suomen käsityön museo / Rauno Träskelin, Harri Heinonen

TEKSTIILITAIDE

Vuosituhannen lopulla tekstiilitaide erottui entistä enemmän perinteisistä tekniikoista ja materiaaleista ja lähestyi kuvataiteita. Uusien materiaalien, kuten muovin ja metallin, käyttö perinteisten kuitujen rinnalla lisääntyi. Ryijyjen ulkomuoto sai veistoksellisia piirteitä. Kuvassa Irma Kukkasjärven ryijy Syksy.

Kuvaaja: Suomen käsityön museo / Hannu Aaltonen

UUSIOKÄYTTÖ

Henkistä ilmapiiriä leimasi 1980-luvulla tietty pinnallisuus ja ulkokohtaisuus. Toisaalta kokeilut ohjasivat ajattelua ekologiseen suuntaan. Ympäristöongelmien tiedostaminen johti tuotteiden elinkaaren pohdintaan, harkittuihin materiaalivalintoihin ja uusiokäytön nousuun. Rumuuden estetiikka sai jalansijaa ja materiaaleina käytettiin myös jätettä tai löytötavaroita. Kuvassa Miia Kylmäsen laukkuja, jotka on tehty renkaiden sisäkumista.

Kuvaaja: Suomen käsityön museo / Riitta Chan

KORUN MUODONMUUTOS

Korujen merkitys muuttui. Niitä ei ostettu enää välttämättä niiden rahallisen arvon vuoksi, vaan niihin liittyi muitakin merkityksiä. Koruilla otettiin kantaa, luotiin hyvää mieltä tai herätettiin huomiota. Sormet, ranteet ja kaula eivät olleet enää ainoita paikkoja koristeille, vaan niitä puettiin vartalokoruiksi.

Kuvaaja: Suomen käsityön museo / Eija Puskala

KIRJONEULEET

Sirkka Könösen kirjoneuleet saavuttivat suuren suosion 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Kirjoneuleinnostus levisi sekä lukuisten ammattilaisten että harrastajien keskuuteen. Neuleisiin oli tarjolla myös tee-se-itse -paketteja eli lankoja työohjeineen.

Kuvaaja: Suomen käsityön museo / Eija Puskala

MUOTI-ILMIÖITÄ 1990-LUVULTA

Kiinnostus luonnonläheisten, kotimaisten raaka-aineiden käyttöön lisääntyi. Tupasvillan, pellavan ja oljen uusia käyttömahdollisuuksia kokeiltiin vuosituhannen lopulla hyvällä menestyksellä. Syntyi mm. turvekankaitasekä oljesta tehtyjä astioita. 1990-lukua voidaan kutsua puun vuosikymmeneksi. Huonekaluja ja pienesineitä valmistettiin laajasta kotimaisten puiden valikoimasta, mm. lehtikuusesta, haavasta, pihlajasta, lepästä ja visakoivusta. Muotoilijoiden ja käsityöläisten yhteistyö tuotti laadukkaita tuotteita, mm. Kari Virtasen kaapin.

Kuvaaja: Suomen käsityön museo / Riitta Chan

2000-luku

T se itse -verkkonäyttely (2000), Suomen käsityön museo

Koskematonta luontoa ei enää juurikaan löydy, maan lähes kaikki kolkat on mitattu ja kartoitettu tarkkaan. Suurin osa suomalaisista asuu kaupungeissa, lähiöissä tai muissa asutuskeskuksissa, mutta silti moni tuntee olevansa vielä luonnon läheisyydessä. Usein metsään, sieniä ja marjoja keräämään, matkataan autolla. Ja jos ei ole rantakoivua, josta voisi tehdä itselleen metsäntuoksuisen saunavihdan, sellaisen saa pakastettuna tavaratalon pakastealtaasta. Asian voi ilmaista näinkin: Jouluna on ihana ihailla luonnosta jouluvaloja.

Maailma on teknistynyt valtavasti sadan vuoden kuluessa. Uudet keksinnöt ovat helpottaneet työtä – ja vapaa-aikaa. Tietokoneohjelmoitavat ompelukonekuviot auttavat kovasti niitä, joilla on peukalo keskellä kämmentä.

Kuinkahan monella bussipysäkillä seisoskelevista on yllään jotain itse tehtyä? Tai kuinkahan monella on kotonaan omin käsin tehty huonekalu tai jokin muu käyttöesine?

Itse tekeminen ei ole enää elinehto, vaan siitä on monelle tullut harrastus. Mummot neulovat edelleen lapasia lapsenlapsilleen joululahjaksi, olohuoneeseen suunnitellaan itsetehtyä cd-hyllyä ja moni isä näyttää kesämökillä, kuinka jousipyssy tai ritsa tehdään. Lankoja ei enää kehrätä itse, vaan niitä saa monenvärisinä ja -merkkisinä tavarataloista ja puukin haetaan metritavarana kaupasta. Monessa tapauksessa tulee halvemmaksi ostaa valmis tuote kuin sen raaka-aineet.