Aikamatka käsityöhön (2000)

Vuodet 0–1000

Luonnon raaka-aineista

Puu on Suomen tärkeimpiä käsityömateriaaleja. Männystä, kuusesta, koivusta ja muista lehtipuista tehtiin arkkuja ja lippaita, kaarevista kimpilaudoista koottiin astioita. Lamasalvostekniikka tuli rakennuksiin. Tulusraudat otettiin käyttöön tulentekovälineinä. Pystykangaspuissa kudottiin vaatetuskankaita ja peitteitä, vyölaudoilla nauhoja ja luuneulalla ommeltiin kintaita. Vaatteiden kiinnitykseen käytettiin komeita solkia ja koruina ketjulaitteita ja riipuksia. Jalkineet valmistuivat nahasta.

Piirros: Tuula Ollikainen

Tekstit ja kuvat: Aikamatka käsityöhön -näyttely, ellei toisin mainita.

LAUTANAUHA

Silmukkamaisia lautanauhoja kudottiin kulmistaan rei’itetyillä vyölaudoilla. Tekniikka oli jo rautakaudella (500 eKr-1150jKr) yleinen Pohjoismaissa. Maamme vanhin lautanauhalöytö on ajoitettu 500-luvulle. Suomeen tekniikka on todennäköisesti tullut asutuksen mukana Virosta. Väriaineet lankoihin saatiin luonnosta. Kasvien lehdistä saatiin keltaista ja vihreää, puun kuorista ruskeaa, värimorsingosta sinistä ja matara-kasveista punaista.

Kuva: Suomen käsityön museo / Elsa Silpala

PYSTYKANGASPUUT

Peitteinä käytettyjä ripsiraanuja oletetaan kudotunpystykangaspuissa 800-luvulta lähtien. Kutominen aloitettiin valmistamalla ensin pirtanauha, jonka kudelangat muodostavat raanun loimet. Kangas kudotaan ylhäältä alaspäin: loimilangat riippuivat suorina niihin sidottujen painokivien varassa.

Piirros: Suomen käsityön museo / Tuula Ollikainen

Piirros: Suomen käsityön museo / Tuula Ollikainen
Piirros: Suomen käsityön museo / Tuula Ollikainen

NEULAKINNAS

Kinnasneulalla eli kymmensenttisellä litteällä luusta tai sarvesta tehdyllä neulalla ommeltiin sukkia jakäsineitä, varsinkin miesten kintaita. Myöhemmin tehtiin myös jouhikkaita eli sian- ja vuohenkarvoista neulottuja käsineitä, jotka pysyivät kuivina talvella nuotanvedossa. Neulakinnastekniikka tunnettiin mm. Egyptissä jo 500-luvulla ennen ajanlaskua.

Piirros: Suomen käsityön museo / Tuula Ollikainen

KURPPOSET

Yksipohjainen nahasta tehty pieksu on esihistoriallinen jalkine. Se on levinnyt koko pohjoisen pallonpuoliskon havumetsävyöhykkeelle myös Aasiassa ja Amerikassa. Samanikäiseksi on ajoitettu myös itäsuomalais-virolainen kurpponen, joka on yhdestä nahkalevystä poimutettu nahkajalkine. Jalkinetyyppi tunnetaan myös Keski- ja Itä-Euroopassa.

Piirrokset teoksesta Karjalan kirja 1932.

TULUSRAUTA

Tulentekovälineet muuttuivat. Tuluskiven tilalle tulivat pelkät piin tai kvartsin kappaleet, joista tuli iskettiin tulusraudoilla. Tulentekovälineet säilyivät lähes muuttumattomina kunnes 1800-luvulla tulitikku syrjäytti tulusraudan.

Kuvaaja: Suomen käsityön museo / Mikko Kalavainen

LAMASALVOSTEKNIIKKA

Rakennukset tehtiin lamasalvostekniikalla. Seinähirsien veistäminen vaati hyvän työkirveen ja kaksikärkisen varan. Varalla määriteltiin hirsien pitkittäissauma piirtämällä kahteen päällekkäin asetettuun hirteen yhdensuuntaiset veistoviivat. Varausrauta lienee meillekin omaksuttu salvostekniikan läpimurron yhteydessä Itä-Euroopasta 800–1000-luvulla.

Piirros: Suomen käsityön museo / Anne Saarikoski

KORUT

Rautakaudella naisten koruina olivat sormukset, ranne- ja kaularenkaat, helmet, vaatekappaleiden kiinnitykseen käytetyt neulat ja soljet, rinnalla riippuvat ketjulaitteet, riipukset sekä joskus pääkoristeet ja helat. Miesten koruina olivat aseenkannattimien soljet ja helat, aseet ja vaatteiden kiinnitykseen tarvittavat neulat ja soljet. Korujen yleisin materiaali oli pronssi, toisinaan pronssikorut kullattiin tai emaloitiin. Käytettiin myös lasihelmiä. Hopeakorut yleistyivät vasta viikinkiajalla 800–1000.

Kuva: Suomen kansallismuseon kokoelma / kuva; Kalevala Koru Oy

Aikamatka käsityöhön

Liittyvät tekniikat
Liittyvät taitajat
Liittyvät näyttelyt tai julkaisut