ELINKEINO
VAATTURIMESTARIN TYÖHUONE 70-LUVULLA
Vaatturimestari Yrjö Lappi (1902-1998) ompeli 90 vuotta. Jo kymmenvuotiaana hän kiersi talvisin isänsä apuna talosta taloon tekemässä pukuja kotikutoisista kankaista. Isän kuoltua Lappi kiersi pitäjää yksin, kunnes avioiduttuaan siirtyi palvelukseen varkautelaiseen liikkeeseen. Iltaisin hän teki lisäksi töitä omaan laskuunsa. 1930-luvun alussa hän perusti oman yrityksen, joka toimi Varkauden Lehtoniemessä vuoteen 1965 asti. Liikkeessään Lappi valmisti tukkuliikkeestä tilatuista kankaista miesten ja naisten pukimia, mm. pukuja ja turkisvuorisia sarkatakkeja. Ahkeralta mieheltä puvun tekemiseen kului viisi päivää. Töitä riitti, vaikka 40-luvulla Varkaudessa oli peräti kaksitoista vaatturiliikettä. Lapilla olikin oma vakituinen asiakaspiirinsä, Pieksämäellä saakka. Iltaisin Lappi kävi myös kursseja: kisälli- ja mestarikirjat hän suoritti vuonna 1947. Siirryttyään eläkkeelle Yrjö Lappi lopetti isommat hommat, mutta teki vaatteita – lähinnä itselleen ja sukulaisilleen – lähes kuolemaansa saakka. Maailma muuttui – taito säilyi ja työ maistui.
ELINEHTO
MORSIUSAITTA
Talon tytär aloitti kapioden valmistamisen jo vuosia ennen kuin häät olivat ajankohtaiset. Valmistettujen tekstiilien laatu ja määrä olivat yksi arviointiperuste, kun naimakauppoja ruvettiin hieromaan. Ryijyt, raanut, täkänät, kuviopeitteet roikkuivat aitan orsilla, sulhasehdokkaiden arvosteltavina ja odottamassa tulevaa käyttöä. Mikäli käsityön laatu oli hyvä, arvostettiin myös sen tekijää. Morsiamen henkilökohtaisen vaateparren tuli myös olla kunnossa ennen miehelään menoa, sillä sulhasen suku odotti kovaa työntekijää ja talon tekstiilien uutta kartuttajaa. Arvokkain omaisuus, kuten soljet, korut, silkit, ja juhlaliinat säilytettiin sulhaslahjassa, haapalautaisessa koristellussa vakassa. Lahjoja, kuten sukkia, nauhoja tai paitoja, saatettiin sulhasen lisäksi antaa suurelle joukolle sulhasen sukulaisia. Morsiamen apuna viimeisten materiaalin keruussa ja lahjojen valmistuksessa saattoivat olla myös ystävät ja sukulaiset.
ISÄNNÄN YLPEYS
Entisen isännän arvostus syntyi kädentaitojen myötä. Niin nuoren kuin vanhankin miehen tuli taitaa puukon ja kirveen käyttö. Omatekoiset työkalut ja varusteet vastasivat nykyajan koulutodistuksia ja luottokortteja. Miehuuden mittana oli monitaituruus, materiaalien, työtapojen ja tekniikoiden tuntemus, sillä kaikki työt oli hallittava itse. Taitava tekijä tunnettiin puukon jäljestä tai sen näkymättömyydestä. Moni arvioikin sulhasehdokasta erityisesti kädentaitojen mukaan. Veistäjän mielessä oli oma morsian, kun hän valmisti rukinlapaa, rullatuolia, vyyhdinpuuta tai kaulauslautaa. Siksi pelkkä tavallinen hyvin tehty esine ei riittänyt, vaan tyhjät pinnat täytettin koristeellisin koverruksin, ornamentein ja maalauksin. Kuviot kertoivat ajatukset, joita ei muutoin saatu sanotuksi. Taito näytettiin myös matkalla vihkikirkkoon kulkupelin käytännöllisen koristeellisella muotoilulla: niin länget, silankaaret, setolkat kuin kärrit ja reet olivat näyttö- ja käyttökaluja. Suuri osa kansantaiteen tuotteista on siis ollut naimisiinmenoa ja häiden valmistelua varten tehtyjä tunteenilmaisuja.
ELÄMÄNTAPA
HYVIIN NAIMISIIN
1800-luvun lopun porvaristytön ei odotettu aikuisena elättävän itseään: ammatinvalinnan sijasta nuoren tytön mieltä askarrutti puolisonvalinta – tai valituksi tuleminen. Hyviin naimisiin pääsemiseksi ei ollut yhdentekevää, mitä tytön käsistä lähti. Varakkaissakaan perheissä ei nainen ollut jouten: koti kuorrutettiin itsetehdyillä sisustustekstiileillä, liinoilla ja koristeilla, ja lahjat tehtiin itse. Käsitöiden tekemisen laskettiin kuuluvan jokaisen naisen perustaitoihin, ja niitä opeteltiin pikkutytöstä lähtien. Käsityötaitojen perusteella mitattiin jopa tulevan miniän luonnetta ja arvoa. Sulhanen sai kihlausaikana morsiamen omin käsin tekemiä, runsaasti koristeltuja pikku lahjoja: sikarikoteloita, vöitä tai kukkaroita. Kihlausaikana valmistettiin myös lukemattomat määrät kapioita, nimikirjaimin koristettuja liinavaatteita ja muita kodin tekstiilejä tulevaa perheenemännyyttä varten. Häitä juhlittiin monta päivää. Ajan tavan mukaan varsinainen hääpuku oli musta, mutta kolmantena aamuna vihkimisen jälkeen kesäkuussa 1897 nuori morsian pukeutuu vaaleaan kolmannen päivän pukuunsa.
PITSEJÄ JA PAITOJA
Porvarisperheissä käytettiin runsaasti pitsejä, ja niitä valmistettiin nypläämällä, virkkaamalla, neulomalla, solmimalla, kutomalla kalaverkon tapaan tai ompelemalla. Pitsejä käytettiin lakanoiden, tyynyliinojen, nenäliinojen ja pöytäliinojen kaunistamiseen. Myös valkoisesta puuvillakankaasta tehdyt alusvaatteet, joihin vielä vuosisadan alussa kuuluivat paidat, sukat, korsetit, alushousut ja alushameet, koristeltiin pitseillä. Hämmästyttävä aika uhrattiin alusvaatteisiin, joita ei edes ollut tarkoitettu ulkopuolisten silmille. Kaikki muukin haluttiin piilottaa. Kaikille mahdollisille tavaroille ommeltiin suojuksia, jotka kirjailtiin näyttävästi: tyynyn päiväsuojus, kampa-, nenäliina-, yöpaitalaukku, pyykkipussi, kenkäpussi, lusikkalaukku…
Sydäntä pysähdyttävimpiä ovat kuitenkin vuosisatoja vanhat merkkausliinat, joihin pikkutytöt vuosisatojen ajan harjoittelivat ompelutaitoa. Niiden vakiokuvioita olivat ristipistoin ommellut aakkoset ja numerot, jotka olivat välttämättömiä lukemisen ja laskemisen alkeita. Lisäksi kirjottiin vuosilukuja, monogrammeja, kukkia, kukkaseppeleitä, lintuja, leijonia, koiria, tiimalaseja, ankkureita, ristejä, sydämiä, avaimia, kruunuja, joita sitten aviovaimoina voitiin toistaa kirjottaessa liinavaatteita. 1900-luvulla merkkausliinat pelkistyivät koulujen käsityönopetuksessa pistoharjoitustilkuiksi – upeita taidonnäytteitä nekin.
