Sydäntä lähellä
Koru on osa elettyä elämää, elämänvaiheiden tunnus, joka jää elämään omistajan kuoltuakin. Korun arvo määrittyy antamishetken ja antajan merkityksestä saajalle – se toimii ajan tai tilanteen muistomerkkinä itselle ja muille. Koruun liitetään usein arvokkuus, ja kun koru onkin valmistettu jätteestä, arvo on mitattava muuten kuin perinteisesti rahalla. Kullalle kimaltelemattomat – koruttomat nykykorut sisältävät tekijän ja kantajan määrittelemiä kannanottoja, joihin katsoja vielä antaa oman merkityksensä. Nykykoruilla voikin olla enemmän näyttöarvoa kuin käyttöarvoa. Korua ei enää välttämättä käytetä sydäntä lähellä, vaan se voi toimia merkkinä ja keskustelun avaajana.
Merkin aika
Ihminen on ajallinen, mutta meillä kaikilla on tarve jättää itsestämme jäljiksi merkkejä. Merkkien muodot ja merkittävät materiaalit ovat monet. Jälkipolvet tulkitsevat merkeistä kauneudenkaipuumme, kiinnittymisen tarpeemme. Tapahtuma, aika, paikka ja ihminen – merkittäviä kaikki. Ennen ihmisen omaisuus merkittiin hänen nimelleen, osaksi yksilöllisyyttä. Nimetystä omaisuudesta riippuivat – onni, menestyminen ja kohtalo. Emme tunne menneiden sukupolvien kirjojia, veistäjiä tai kaivertajia, mutta he elävät esineissä ympärillämme niminä, nimikirjaimina, puumerkkeinä. Voimme olla mukana heidän elämänkulussaan ompeluksien, kaiverrettujen korulauseiden kautta – onnessa ja surussa.
Kullanmuru
Rakkaan lapsen odotus ja syntymä on käsityön etsikkoaikaa. Mummin ja kummin kullanmurulle tehdään peittoja, pitsejä, vaatteita ja kehtoja. Työn tekemiseen ladataan odotuksen ja kaipauksen tunnetta. Sata vuotta sitten ihmiselämän alku oli epävarma, mutta nimetyillä lahjoilla, nimikoilla haluttiin turvata elämän taival. Nyt kun samat lastenvaatteet kiertävät sukulaisten ja tuttavien perheissä, halutaan kuitenkin valmistaa jotain erityistä omalle lapselle. Kastejuhlassa lapsi puetaan itse tehtyyn tai suvussa kulkeneeseen perintökalleuteen. Hopeinen kummilusikka toivottaa yhä vaurautta elämäntaipaleelle ja iloiset suojelusenkelit turvaavat elämänkulkua eteenpäin.
Aikuisten leikit
Pienoismalli välittää vaikutelman ajasta, joka muuten ei ole enää tavoitettavissa. Siksi se on suosittu väline museoissa ja näyttelyissä. Tekijälle on mielenkiintoisinta se, miten mitäkin tekisi: nestesuppilon alaosasta tuleekin räystään syöksytorvi, minikokoisen Artekin tuolin jalat taivutetaan minikokoisella mallineella. Nukkekodintekijän kekseliäät kädet taas antavat pienoismuodon nostalgiselle kaipuulle vanhoihin hyviin aikoihin. Nukkekoti voi olla paitsi isoisoäidinaikainen kartanounelma, myös vanha kunnon puusauna. Pienoisrautateissä tärkein jää piiloon: kymmenet johdot ja kytkennät lisäävät viehättävään miljööseen sen olennaisimman elementin – liikkuvan junan. Historiallinen tarkkuus ei ole aina niin tärkeää, olennaista on ajan henki ja mittakaavassa pysyminen. Pienoislentokoneentekijät ovat tarkkaa väkeä: huippukilpailuissa arvioidaan, onko malli pommituslennolla saatuja naarmuja myöten ajanmukaisessa asussaan. Lentäjien sotamuistoiksi tekemät mallit koneistaan taas kantavat sodan riipaisevaa muistoa.
Isältä pojalle: kultaus
Meille säilyneet vanhat esineet ja rakennukset ovat menneiden sukupolvien viestejä. Jos viestejä kantavat esineet halutaan säilyttää tulevaisuuteen, täytyy säilyttää yös se tietotaito, jolla ne on alunperin tehty – muuten korjaukset aiheuttavat enemmän vahinkoa kuin korjattava vaurio. Taidon ylläpito on kunnianosoitus isoisiemme vaivannäölle. Ajan ammattilaisten – verhoilijan, kultaajan, konservaattorin ja entisöijän – käsissä esine saa loistonsa takaisin. Pyrkimyksenä ei kuitenkaan aina tarvitse olla, että esineestä tulisi ”kuin uusi”. Patina, käytön kerrokset ovat osa esineen historiaa, sukupolvien muistia. Vanhan esineen arvo on myös sen alkuperäisissä materiaaleissa. Aito vanhenee kauniisti.
Isältä pojalle: konservointi
”Esine voidaan korjata ja kunnostaa monella tavalla joko vain kauniiksi katseltavaksi tai myös kovaa käyttöä kestäväksi. Esineiden parissa työskentelee sekä käsityöläisiä ja korjaajia että konservointia ja restaurointia tekeviä konservaattoreita ja entisöijiä. Konservointi on esineiden ja rakennusten säilymisen turvaamista käyttäen tietynlaisia korjaus- ja suojausmenetelmiä. Ennaltaehkäisevä konservointi tarkoittaa oikeata ja huolellista käsittelyä, säilytystä, näytteille asettamista tai kuljetusta niin, että esine vaurioituu mahdollisimman vähän, mieluiten ei ollenkaan”, sanoo konservaattori Anne Vesanto.
Isältä pojalle: restaurointi
”Restaurointi on esineiden tai rakennusten alkuperäisen ulkonäön palauttamista tietynlaisia menetelmiä käyttäen. Restaurointi eli entisöinti, entistäminen voidaan tehdä joko oikein tai väärin, hyvin tai huonosti. Hyvin tehty restaurointi perustuu tietoon ja harkintaan niin, että esineen historiallinen ja samalla rahallinen arvo säilyy. Asiantuntemattomasti tehty ”entistäminen” on pelkkää korjausta, jossa esineen ulkonäkö tai rakenne muutetaan siten, että esine ei enää ole aidossa, alkuperäisessä kunnossaan. Esine on käyttökelpoinen, mutta sillä ei enää ole antiikkiarvoa.
Rekonstruointi on esineen tai rakennuksen uudelleen tekemistä, kopiointia entisestä olevien tietojen tai jäännösten perusteella”, sanoo konservaattori Anne Vesanto.
Jatkoaika
Kierrätys – elämänehto vai ekologinen ja egologinen ajattelutapa? Vaatteen värit ja kuosit muotoutuvat muistoiksi räsymaton raidoituksessa. Vanhasta tulee uutta ja käytetystä kuranttia. Kunnostaminen ja uuteen muotoon muuttaminen on taikurin ja taiturin työtä. Kierrätyksen syyt ovat olleet eri aikoina erilaiset. Sota- ja pula-aikana jauhosäkit kirjottiin kukikkaiksi liinoiksi ja nykyään haarukat helähtävät koristeellisina lampetteina. Yhden tuotteen elinkaaresta voi olla materiaalinen yhteys uuteen elämään uutena esineenä. Ekologisinta on ottaa jo suunnitteluvaiheessa huomioon esineen elämänkaari. Kierrättämistä parhaimmillaan on esineen säilyttäminen sukupolvelta toiselle, muistoineen ja tarinoineen.
Aikamerkki
Erilaiset aikakäsitykset vaativat erilaiset mittarit. Vanhimpina ajan mittaajina pidetään aurinkokelloja, tiimalaseja ja kalenterisauvoja. Rataskellot tulivat ensimmäiseksi julkisiin rakennuksiin – raatihuoneisiin ja kirkkoihin. Taidolla tehtyjen, koristeltujen kaappikellojen kulta-aikaa oli 1800-luku, jolloin Suomessa oli kuuluisia kellonrakentajasukuja. Kaappikellojen tuotanto romahti 1800-luvun lopussa, kun kansa mieltyi edullisempiin Schwartzwaldin – seinäkelloihin. Kotimaisia tupakelloja valmistettiin pienteollisesti vielä 1950-luvulla. Arvokkaat tasku- ja rannekellot ovat mitanneet ajan ohella henkilökohtaista arvoa. Käsintehdyn kellon koneisto saa yhä avaruusajan ihmisen kunnioituksen.
Ajaton aika
Kuolema oli ennen elämän kulkuun luonnollisesti kuuluva yhteisöllinen asia. Ennakolta aavistettua kuolinhetkeä kokoonnuttiin valvomaan yhdessä. Kuolemaa varten oli voitu varata kuolinpaita, kuolinsukat ja paikoin kintaat. Arkkukin oli usein valmiiksi tehty tai teetetty. Uskomusten mukaan kuolinvaatteita valmistettaessa langan tuli olla kertaamatonta, eikä siihen saanut tehdä solmuja – vainajan oli näin helpompi irrota tästä elämästä. Pidettiin tärkeänä että elinaikana työt tuli saada valmiiksi. Mikäli kuolemaa lähestyvällä oli käsitöitä kesken ne poltettiin – ettei kuolleen sielu jäisi tämän puoleiseen valittamaan tekemättömiä töitään. Hautajaismenoissa vainaja hyvästeltiin ja saatettiin viimeiselle matkalle. Haudalla häntä käytiin itkemässä ja muistelemassa sekä kertoilemassa myöhemmin omia tämän maailman murheita.
Kuoleman kieltävä kulttuurimme siirtää jäähyväiset arjen ulkopuolelle. Kuolema on laitostettu systeemiksi, jossa sairaalalla, kirkolla ja hautaustoimistoilla on jokaisella on omat rajatut alueensa. Yhteisöllinen kuolemaan osallistuminen on jäänyt syrjään ja eri alojen ammattilaiset auttavat omaisia; Arkun tekevät puusepät, verhoilijat sisustavat sen, ompelija ompelee kuolinpaidan ja floristi välittää kukkien avulla yksilölliset jäähyväiset puolestamme. Vainaja luovutetaan pestynä ja puettuna hautaustoimistojen välityksellä omaisille, edelleen hautaan siunattavaksi. Viime aikoina on pyritty hakemaan vaihtoehtoisia tapoja kohdata kuolema ja jättää hyvästit. Omaiset voivat halutessaan itse valmistaa vainajaa viimeistä matkaa varten. Kuitenkin moni purkaa surunsa vasta jälkikäteen – itkuvirtenä tilkkutöissä, villapaidoissa, räsymatoissa tai ryijyissä.
Karjalassa kuoleman käynnistä talossa ilmoitettiin ikkunassa roikkuvalla käspaikalla. Sitä pidettiin vainajan kulkutienä maailmasta tuonpuoleiseen, ja se voitiin laittaa vainajan mukaan arkkuun tai sitoa vainajaa kuljettaneen hevosen luokkiin. Hevosella ollut liina jätettiin usein hautausmaalle estämään vainajan kotiinpaluu. Muistopäivinä haudalle voitiin viedä kapeampia tuulipaikkoja. Eri puolilla Suomea oli tapana tehdä kirkkomaalle vievän tien varteen puihin karsikoita tai naulata puuhun karsikkolauta estämään vainajan sielun paluu kotiiin. Karsikkolaudan sijoittaminen pihapiiriin oli myöhempi tapa, jolla vaalittiin vainajan muistoa. Hautaristi tehtiin puusta tai metallista tai se teetettiin pitäjän käsityöläisillä.
Ajan kerrokset
Arkeologiset hautalöydöt kertovat meille ihmisten tavoista ja uskomuksista eri aikoina. Euran Luistarin alueen ensimmäiset hautalöydöt tehtiin v.1969 ja nyt alueelta on kaivettu yli 10 000 löydöstä, joiden perusteella on voitu tehdä päätelmiä mm. rautakauden esineistöstä ja tapakulttuurista. Juhlapuvussaan haudatun emännän koruston runsaus, pronssipäällysteinen veitsentuppi sekä muut yksittäiset hautalöydöt kertovat naisen vahvasta asemasta. Pienet kuitujäänteet ja metallihome tarkentavat meille yksityiskohtia muinaispukujen rakenteesta. Korujen valmistaja, Kalevala Koru on yhdistänyt menneitten ja nykyisten sukupolvien esteettiset mieltymykset korujen muotoon jo vuodesta 1937.
Ikuisuuden kaipuu
Kirkollisilla tekstiilien eli paramenttien kultaiset ja hopeiset kirjailut – merkit ja symbolit – ovat johtaneet seurakuntalaisten ajatukset arjesta, raamatun teksteihin, ikuisuuden lähteille. Niillä on ollut tärkeä merkitys kirkkojen kaunistajina. Kirkollisia tekstiilejä on lahjoitettu seurakunnille ja luostareille kautta aikojen. Niin itäisen kuin läntisen kirkon piirissä käsitöiden tekijät ovat olleet anonyymejä herran palvelijoita, tai töitä on teetetty alan työpajoissa. Aiemmin materiaaleista arvokkaimpina pidettiin samettia ja villaa, kunnes 1900-luvun alussa varsinkin luterilaisen kirkon uusi kiinnostus kirkkotekstiileihin toi mukanaan kotimaiset materiaalit ja uudet muodot ikuisuuden symboleille.