Käsityössä elämän tuntu (2001)

Elämänkehä

Ihmisen ja esineen elämänkaari

Sydäntä lähellä

Koru on osa elettyä elämää, elämänvaiheiden tunnus, joka jää elämään omistajan kuoltuakin. Korun arvo määrittyy antamishetken ja antajan merkityksestä saajalle – se toimii ajan tai tilanteen muistomerkkinä itselle ja muille. Koruun liitetään usein arvokkuus, ja kun koru onkin valmistettu jätteestä, arvo on mitattava muuten kuin perinteisesti rahalla. Kullalle kimaltelemattomat – koruttomat nykykorut sisältävät tekijän ja kantajan määrittelemiä kannanottoja, joihin katsoja vielä antaa oman merkityksensä. Nykykoruilla voikin olla enemmän näyttöarvoa kuin käyttöarvoa. Korua ei enää välttämättä käytetä sydäntä lähellä, vaan se voi toimia merkkinä ja keskustelun avaajana.

Yleiskuva Kaarin Bonde Jensenin suunnittelemasta ja valmistamasta rintakorusta, joka koostuu muovisesta multapussista ja siitä nousevista hopeanauhasta muotoilluista kukista. Muovinen pussi on suljettu kiertämällä hopelankaa useita kertoja sen ympäri. Korun takana on neula kiinnitystä varten.Korun pituus on 10,5 cm ja leveys 6 cm. Koru on esillä perusnäyttelyn Käsityössä elämän tuntu B1/ Sydäntä lähellä-vitriinissä.
Yleiskuva Kaarin Bonde Jensenin suunnittelemasta ja valmistamasta rintakorusta, joka koostuu muovisesta multapussista ja siitä nousevista hopeanauhasta muotoilluista kukista. Koru on esillä perusnäyttelyn Käsityössä elämän tuntu B1/ Sydäntä lähellä-vitriinissä.
Lähikuva korutaiteilija Kaarin Bonde Jensenin Talja-nimisestä rintakorusta. Korusta näkyy noin puolet eli taljan "etupää". Koru kuvastaa nautaeläimen taljaa. Pää sarvineen on tehty luusta ja talja on tehty vahatusta pellavalangasta ja sorkat eebenpuusta. Taljan pää on luunvärinen, talja valkaisemattoman pellavan värinen ja kuvassa taustakangas on voimakkaan sininen puuvillakangas. Korun pituus on 16cm ja leveys 11 cm, korun takapuolella on hakaneula kiinnitystä varten. Koru on esillä Käsityössä elämän tuntu -perusnäyttelyn Elämänkehän B1/Sydäntä lähellä - vitriinissä. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0858/0001
Lähikuva korutaiteilija Kaarin Bonde Jensenin Talja-nimisestä rintakorusta. Koru on esillä Käsityössä elämän tuntu -perusnäyttelyn Elämänkehän B1/Sydäntä lähellä – vitriinissä. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0858/0001

Merkin aika

Ihminen on ajallinen, mutta meillä kaikilla on tarve jättää itsestämme jäljiksi merkkejä. Merkkien muodot ja merkittävät materiaalit ovat monet. Jälkipolvet tulkitsevat merkeistä kauneudenkaipuumme, kiinnittymisen tarpeemme. Tapahtuma, aika, paikka ja ihminen – merkittäviä kaikki. Ennen ihmisen omaisuus merkittiin hänen nimelleen, osaksi yksilöllisyyttä. Nimetystä omaisuudesta riippuivat – onni, menestyminen ja kohtalo. Emme tunne menneiden sukupolvien kirjojia, veistäjiä tai kaivertajia, mutta he elävät esineissä ympärillämme niminä, nimikirjaimina, puumerkkeinä. Voimme olla mukana heidän elämänkulussaan ompeluksien, kaiverrettujen korulauseiden kautta – onnessa  ja surussa.


Kullanmuru

Rakkaan lapsen odotus ja syntymä on käsityön etsikkoaikaa. Mummin ja kummin kullanmurulle tehdään peittoja, pitsejä, vaatteita ja kehtoja. Työn tekemiseen ladataan odotuksen ja kaipauksen tunnetta. Sata vuotta sitten ihmiselämän alku oli epävarma, mutta nimetyillä lahjoilla, nimikoilla haluttiin turvata elämän taival. Nyt kun samat lastenvaatteet kiertävät sukulaisten ja tuttavien perheissä, halutaan kuitenkin valmistaa jotain erityistä omalle lapselle. Kastejuhlassa lapsi puetaan itse tehtyyn tai suvussa kulkeneeseen perintökalleuteen. Hopeinen kummilusikka toivottaa yhä vaurautta elämäntaipaleelle ja iloiset  suojelusenkelit turvaavat elämänkulkua eteenpäin.

Kuvassa vasemmalta alkaen kolme kastemekkoa SKTM kokoelmasta. Ylinnä vasemmalla kastemekko, jossa sininen aluspuku vuodelta 1946, keskellä ohuesta puuvillabatisti brodyyrikankaasta valmistettu kastemekko vuodelta 1943 ja edessä kastemekko ja kastemyssy. Kastemekkojen vieressä pienen tytön esiliina ja taempana lapsen paita. Vitriinin lattiatasolla oikealla alhaalla on lapsen kehto, jossa Marjatta Lahtisen (Tmi Nukkeset) valmistama tupasvillanalle. Kuva on perusnäyttelyn Käsityössä elämän tuntu elämänkehän B3-vitriinistä. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0872/0014
Kuvassa vasemmalta alkaen kolme kastemekkoa SKTM kokoelmasta. Ylinnä vasemmalla kastemekko, jossa sininen aluspuku vuodelta 1946, keskellä ohuesta puuvillabatisti brodyyrikankaasta valmistettu kastemekko vuodelta 1943 ja edessä kastemekko ja kastemyssy. Kastemekkojen vieressä pienen tytön esiliina ja taempana lapsen paita. Vitriinin lattiatasolla oikealla alhaalla on lapsen kehto, jossa Marjatta Lahtisen (Tmi Nukkeset) valmistama tupasvillanalle. Kuva on perusnäyttelyn Käsityössä elämän tuntu elämänkehän B3-vitriinistä. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0872/0014

Aikuisten leikit

Pienoismalli välittää vaikutelman ajasta, joka muuten ei ole enää tavoitettavissa. Siksi se on suo­sittu väline museoissa ja näyttelyissä. Tekijälle on mielenkiintoi­sinta se, miten mitäkin tekisi: nestesuppilon alaosasta tuleekin räystään syöksytorvi, minikokoisen Artekin tuolin jalat taivutetaan minikokoisella mallineella. Nukkekodintekijän kekseliäät kädet taas antavat pienoismuodon nostalgiselle kaipuulle vanhoihin hyviin aikoihin. Nukkekoti voi olla paitsi isoisoäidinaikainen kartanounelma, myös vanha kunnon puusauna. Pienoisrautateissä tärkein jää piiloon: kymmenet johdot ja kytkennät lisäävät viehättävään miljööseen sen olennaisimman elementin – liikkuvan junan. Historiallinen tarkkuus ei ole aina niin tärkeää, olennaista on ajan henki ja mittakaavassa pysyminen. Pienoislentokoneentekijät ovat tarkkaa väkeä: huippukilpailuissa arvioidaan, onko malli pommituslennolla saatuja naarmuja myöten ajanmukaisessa asussaan. Lentäjien sotamuistoiksi tekemät mallit koneistaan taas kantavat sodan riipaisevaa muistoa.

Lähikuva perusnäyttelyn Käsityössä elämän tuntu Elämänkehä B-4 Aikuisten leikit vitriinistä. Kuvassa on otos Jyväskylän kiskoliikennekerhon rakentemasta pienoisrautatiestä. Kuvassa etualalla rataa. Radalla kuvan oikeassa reunassa punertava tyhjä junan tavaravaunu. Keskellä vasemmalla keltainen mustakattoinen 1950-luvun malleja mukaileva linja-auto. Linja-auton oikealla puolella punainen mustakattoinen asemarakennus, jonka vasemmanpuoleisella seinällä kaksi neliruutuista ikkunaa ja eteenpäin suuntautuvalla seinällä ikkuna ja ulko-ovi. Auton ja rakennuksen ympäristössä neljä ihmishahmoa. Kuvan vasemmassa yläkulmassa puupinoja. Koko eksteriöörissä runsaasti puustoa. Kuva on perusnäyttelyn Käsityössä elämän tuntu elämänkehän B4- Aikuisten leikit-vitriinistä. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0872/0018
Lähikuva perusnäyttelyn Käsityössä elämän tuntu Elämänkehä B-4 Aikuisten leikit vitriinistä. Kuvassa on otos Jyväskylän kiskoliikennekerhon rakentamasta pienoisrautatiestä. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0872/0018

Isältä pojalle: kultaus

Meille säilyneet vanhat esineet ja rakennukset ovat menneiden sukupolvien viestejä. Jos viestejä kantavat esineet halutaan säilyttää tulevaisuuteen, täytyy säilyttää yös se tietotaito, jolla ne on alunperin tehty – muuten korjaukset aiheuttavat enemmän vahinkoa kuin korjattava vaurio. Taidon ylläpito on kunnianosoitus isoisiemme vaivannäölle. Ajan ammattilaisten – verhoilijan, kultaajan, konservaattorin ja entisöijän – käsissä esine saa loistonsa takaisin. Pyrkimyksenä ei kuitenkaan aina tarvitse olla, että esineestä tulisi ”kuin uusi”. Patina, käytön kerrokset ovat osa esineen historiaa, sukupolvien muistia. Vanhan esineen arvo on myös sen alkuperäisissä materiaaleissa. Aito vanhenee kauniisti.

Keski-Porin kirkon kultausten restaurointia. Kuva: kultaajamestari Raimo Snellman
Keski-Porin kirkon kultausten restaurointia. Kuva: kultaajamestari Raimo Snellman
Lähikuva kahdesta lehtikullalla päällystetystä kehyksestä, jotka ovat B-5 Isältä pojalle- vitriinissä. Kuvassa kehysten kulmat punaisella samettitaustalla. Kehysvitriini on lainassa Kultaus-ja kehysliike A.Virtanen Ky:stä (veljekset Aulis ja Harri Virtanen). Kuva: Suomen käsityön museo / Mikko Kalavainen 2000, K0894/0011
Lähikuva kahdesta lehtikullalla päällystetystä kehyksestä, jotka ovat B-5 Isältä pojalle- vitriinissä. Kuvassa kehysten kulmat punaisella samettitaustalla. Kehysvitriini on lainassa Kultaus-ja kehysliike A.Virtanen Ky:stä (veljekset Aulis ja Harri Virtanen). Kuva: Suomen käsityön museo / Mikko Kalavainen 2000, K0894/0011

Isältä pojalle: konservointi

”Esine voidaan korjata ja kunnostaa monella tavalla joko vain kauniiksi katseltavaksi tai myös kovaa käyttöä kestäväksi. Esineiden parissa työskentelee sekä käsityöläisiä ja korjaajia että konservointia ja restaurointia tekeviä konservaattoreita ja entisöijiä. Konservointi on esineiden ja rakennusten säilymisen turvaamista käyttäen tietynlaisia korjaus- ja suojausmenetelmiä. Ennaltaehkäisevä konservointi tarkoittaa oikeata ja huolellista käsittelyä, säilytystä, näytteille asettamista tai kuljetusta niin, että esine vaurioituu mahdollisimman vähän, mieluiten ei ollenkaan”, sanoo konservaattori Anne Vesanto.

Tekstiilikonservaattori Maria Peni ompelee konservoitavana olevaa museon kokoelmiin kuuluvaa sermiä 0852. Sermi on saatu lahjoituksena museoon ja se on 1700-1800-lukujen vaihteesta Venäjältä, mahdollisesti Pietarista. Sermi konservoitiin museon Perusnäyttelyyn Käsityössä elämän tuntu "Hyviin naimisiin"-vitriiniin. Vasemmalla yläreunassa on konservoijien käyttämä valaisin, jossa lisävarusteena suurennuslasi. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0863/0006
Tekstiilikonservaattori Maria Peni ompelee konservoitavana olevaa museon kokoelmiin kuuluvaa sermiä. Sermi on saatu lahjoituksena museoon ja se on 1700-1800-lukujen vaihteesta Venäjältä, mahdollisesti Pietarista. Sermi konservoitiin museon Perusnäyttelyyn Käsityössä elämän tuntu ”Hyviin naimisiin”-vitriiniin. Vasemmalla yläreunassa on konservoijien käyttämä valaisin, jossa lisävarusteena suurennuslasi. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0863/0006

Isältä pojalle: restaurointi

”Restaurointi on esineiden tai rakennusten alkuperäisen ulkonäön palauttamista tietynlaisia menetelmiä käyttäen. Restaurointi eli entisöinti, entistäminen voidaan tehdä joko oikein tai väärin, hyvin tai huonosti. Hyvin tehty restaurointi perustuu tietoon ja harkintaan niin, että esineen historiallinen ja samalla rahallinen arvo säilyy. Asiantuntemattomasti tehty ”entistäminen” on pelkkää korjausta, jossa esineen ulkonäkö tai rakenne muutetaan siten, että esine ei enää ole aidossa, alkuperäisessä kunnossaan. Esine on käyttökelpoinen, mutta sillä ei enää ole antiikkiarvoa.

Rekonstruointi on esineen tai rakennuksen uudelleen tekemistä, kopiointia entisestä olevien tietojen tai jäännösten perusteella”, sanoo konservaattori Anne Vesanto.

Kipsireliefin valumuotti, entisöintiliike Pulla. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula
Kipsireliefin valumuotti, entisöintiliike Pulla. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula

Jatkoaika

Kierrätys – elämänehto vai ekologinen ja egologinen  ajattelutapa? Vaatteen värit ja kuosit muotoutuvat muistoiksi räsymaton raidoituksessa. Vanhasta tulee uutta ja käytetystä kuranttia. Kunnostaminen ja uuteen muotoon muuttaminen on taikurin ja taiturin työtä. Kierrätyksen syyt ovat olleet eri aikoina erilaiset. Sota- ja pula-aikana jauhosäkit kirjottiin kukikkaiksi liinoiksi ja nykyään haarukat helähtävät koristeellisina lampetteina. Yhden tuotteen elinkaaresta voi olla materiaalinen yhteys uuteen elämään uutena esineenä. Ekologisinta on ottaa jo suunnitteluvaiheessa huomioon esineen elämänkaari. Kierrättämistä parhaimmillaan on esineen säilyttäminen sukupolvelta toiselle, muistoineen ja tarinoineen. 

Kokokuva uusiokyntteliköstä vaaleaa taustaa vasten. Kynttelikkö muodostuu rengaskehikosta ja siitä nousevasta neljästä ruoteesta, jotka on kiinnitetty yläreunasta yhteen ja rautalankojen päät litistetty ja taivutettu kierukoiksi, joista roikkuu kristalliriipukset. Myös ylinnä saman kaltainen kristallikoristeltu kierukka. Keskellä kehikkoa roikkuu hopeinen leikkelehaarukka, joka koristeltu helmin. Kehikkorengas on kuparilankaa, joka on päällystetty kierretyllä rautalangalla. Ruoteiden välissä olevaan renkaaseen on kiinnitetty jalustat neljälle käsinvaletulle kynttilälle. Kynttilöiden kohdalla roikkuvat litistetystä rautalangasta muotoillut kierukat kristalliriipuksineen. Kynttelikön on valmistanut artenomi/tuotesuunnittelija Jaana Tuomisto. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0862/0046
Kokokuva uusiokyntteliköstä vaaleaa taustaa vasten. Kynttelikön on valmistanut artenomi/tuotesuunnittelija Jaana Tuomisto. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0862/0046

Aikamerkki

Erilaiset aikakäsitykset vaativat erilaiset mittarit. Vanhimpina ajan mittaajina pidetään aurinkokelloja, tiimalaseja ja kalenterisauvoja. Rataskellot tulivat ensimmäiseksi julkisiin rakennuksiin – raatihuoneisiin ja kirkkoihin. Taidolla tehtyjen, koristeltujen kaappikellojen kulta-aikaa oli 1800-luku, jolloin Suomessa oli kuuluisia kellonrakentajasukuja. Kaappikellojen tuotanto romahti 1800-luvun lopussa, kun kansa mieltyi edullisempiin Schwartzwaldin – seinäkelloihin. Kotimaisia tupakelloja valmistettiin pienteollisesti vielä 1950-luvulla. Arvokkaat tasku- ja rannekellot ovat mitanneet ajan ohella henkilökohtaista arvoa. Käsintehdyn kellon koneisto saa yhä avaruusajan ihmisen kunnioituksen.

Lähikuva Schwartzwaldin seinäkellosta (SKTM 0277/001). Kuvassa näkyy hieman yli puolet kellon kellotaulusta, jossa on vaalea tausta ja numerot ovat mustat roomalaiset numerot. Kellon viisarit näyttävät noin 17.37. Kuvan oikeassa reunassa näkyy hieman kellotaulun kellertävää ja oranssinpunaista ns. pylväskoristelua koristelua. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0872/0038
Lähikuva Schwartzwaldin seinäkellosta (SKTM 0277/001). Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0872/0038

Ajaton aika

Kuolema oli ennen elämän kulkuun luonnollisesti kuuluva yhteisöllinen asia. Ennakolta aavistettua kuolinhetkeä kokoonnuttiin valvomaan yhdessä. Kuolemaa varten oli voitu  varata kuolinpaita, kuolinsukat ja paikoin kintaat. Arkkukin oli usein valmiiksi tehty  tai teetetty. Uskomusten mukaan kuolinvaatteita valmistettaessa langan tuli olla kertaamatonta, eikä siihen saanut tehdä solmuja – vainajan oli näin helpompi irrota tästä elämästä. Pidettiin tärkeänä että elinaikana työt tuli saada valmiiksi. Mikäli kuolemaa lähestyvällä oli käsitöitä kesken ne poltettiin – ettei kuolleen sielu jäisi tämän puoleiseen valittamaan tekemättömiä töitään. Hautajaismenoissa vainaja hyvästeltiin ja saatettiin viimeiselle matkalle. Haudalla häntä käytiin itkemässä  ja muistelemassa sekä kertoilemassa myöhemmin omia tämän maailman murheita.

Kuvassa metallinen hautamuistomerkki/elämänpuu, joka on lainassa Pylkönmäen seurakunnalta. Hautamuistomerkkin on tehty metallista valamalla, käsitelty nyt öljyllä tai suojarasvalla. Kuvassa taustalla näkyy vain osa kahdesta käspaikasta Tsaarin vallan ajoilta eli n. 1900-luvun alusta. Hautamuistomerkin edessä samettialustalla vasemmalla museon omista kokoelmista keskeneräin sukkaneule ja oikealla valkeat kinnasneulakintaat. Täysin valkeita kintaita on sanottu kuolleen kintaiksi, sillä tietyillä alueilla Suomessa kuolleelle puettiin hautaan valkeat kintaat/lapaset. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0872/0051
Kuvassa metallinen hautamuistomerkki/elämänpuu, joka on lainassa Pylkönmäen seurakunnalta. Hautamuistomerkkin on tehty metallista valamalla, käsitelty nyt öljyllä tai suojarasvalla. Kuvassa taustalla näkyy vain osa kahdesta käspaikasta Tsaarin vallan ajoilta eli n. 1900-luvun alusta. Hautamuistomerkin edessä samettialustalla vasemmalla museon omista kokoelmista keskeneräin sukkaneule ja oikealla valkeat kinnasneulakintaat. Täysin valkeita kintaita on sanottu kuolleen kintaiksi, sillä tietyillä alueilla Suomessa kuolleelle puettiin hautaan valkeat kintaat/lapaset. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0872/0051
Kuvassa tummasta graniitista valmistettu hautakivi, johon on kaiverrettu Ajaton aika-teksti. Hautakiven lahjoitti museolle Suomen Kivivalmiste Oy Korpilahdelta. Malli on Suomen Kivivalmiste Oy:n kuvastosta 2000, Nostalgia muistokivet, KV 113 Koivula. Kivimateriaali on ns. Korpimusta ja eli graniitti on Korpilahdelta. Kiven sivut on louhitut ja reunat hiekkapuhalletut, samoin teksti ns. kaunokirjoitustyylillä. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0872/0056
Kuvassa tummasta graniitista valmistettu hautakivi, johon on kaiverrettu Ajaton aika-teksti. Hautakiven lahjoitti museolle Suomen Kivivalmiste Oy Korpilahdelta. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0872/0056

Kuoleman kieltävä kulttuurimme siirtää jäähyväiset arjen ulkopuolelle. Kuolema on laitostettu systeemiksi, jossa sairaalalla, kirkolla ja hautaustoimistoilla on jokaisella on omat rajatut alueensa. Yhteisöllinen kuolemaan osallistuminen on jäänyt syrjään ja eri alojen ammattilaiset auttavat omaisia; Arkun tekevät puusepät, verhoilijat sisustavat sen, ompelija ompelee kuolinpaidan ja floristi välittää kukkien avulla yksilölliset jäähyväiset puolestamme. Vainaja luovutetaan pestynä ja puettuna hautaustoimistojen välityksellä omaisille, edelleen hautaan siunattavaksi. Viime aikoina on pyritty hakemaan  vaihtoehtoisia tapoja kohdata kuolema ja jättää hyvästit. Omaiset voivat halutessaan itse valmistaa vainajaa viimeistä matkaa varten. Kuitenkin moni purkaa surunsa vasta jälkikäteen – itkuvirtenä tilkkutöissä, villapaidoissa, räsymatoissa tai ryijyissä. 

Lähikuva kuudesta lemmikkieläimen tuhkauurnasta, jotka Päivi Halttunen on suunnitellut ja valmistanut lopputyönään Kuopion Käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa keramiikka-alan artenomintyönä vuonna 1997. Uurnia on pareittain kaksi samanlaista eri kokoista tuhkauurnaa, jotka on tarkoitettu eri kokoisten lemmikkieläinten tuhkille. Uurnat ovat vasemmalta alkaen vihertäväsävyinen nelikulmion mallinen pienillä jaloilla seisova uurna, ruskea sinisävyisin kuvioin koristeltu uurna ja vihertävä sävyinen kellertävin eläin hahmoin somistettu pyöreämuotoinen tuhkauurna. Pienet uurnat kuuluvat SKM omiin kokoelmiin ja isommat ovat lainassa Päivi Halttuselta. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0872/0044
Lähikuva kuudesta lemmikkieläimen tuhkauurnasta, jotka Päivi Halttunen on suunnitellut ja valmistanut lopputyönään Kuopion Käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa keramiikka-alan artenomintyönä vuonna 1997. Pienet uurnat kuuluvat SKM omiin kokoelmiin ja isommat ovat lainassa Päivi Halttuselta. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0872/0044

Karjalassa kuoleman käynnistä talossa ilmoitettiin ikkunassa roikkuvalla käspaikalla. Sitä pidettiin vainajan kulkutienä maailmasta tuonpuoleiseen, ja se voitiin laittaa vainajan mukaan arkkuun tai sitoa vainajaa kuljettaneen hevosen luokkiin. Hevosella ollut liina jätettiin usein hautausmaalle estämään vainajan kotiinpaluu. Muistopäivinä  haudalle voitiin viedä kapeampia tuulipaikkoja. Eri puolilla Suomea oli tapana tehdä kirkkomaalle vievän tien varteen puihin karsikoita tai naulata puuhun karsikkolauta estämään vainajan sielun paluu kotiiin. Karsikkolaudan sijoittaminen pihapiiriin oli myöhempi tapa, jolla  vaalittiin vainajan muistoa. Hautaristi tehtiin puusta tai metallista tai se teetettiin pitäjän  käsityöläisillä.

Elämänkehän Ajaton aika B8-vitriinin keskiosasta yksityiskohta. Kuvassa etualalla Antero Salosen tekemä ortodoksinen hautaristi. Hautaristi on valmistettu männystä ja suojattu vernissa/terva-sekoitteella. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0872/0053
Elämänkehän Ajaton aika B8-vitriinin keskiosasta yksityiskohta. Kuvassa etualalla Antero Salosen tekemä ortodoksinen hautaristi. Hautaristi on valmistettu männystä ja suojattu vernissa/terva-sekoitteella. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0872/0053

Ajan kerrokset

Arkeologiset hautalöydöt kertovat meille ihmisten tavoista ja uskomuksista eri aikoina. Euran Luistarin alueen ensimmäiset hautalöydöt tehtiin v.1969 ja nyt alueelta on kaivettu yli 10 000 löydöstä, joiden perusteella on voitu tehdä päätelmiä mm. rautakauden esineistöstä ja tapakulttuurista. Juhlapuvussaan haudatun emännän  koruston runsaus, pronssipäällysteinen veitsentuppi sekä muut yksittäiset hautalöydöt kertovat naisen vahvasta asemasta. Pienet kuitujäänteet ja metallihome tarkentavat meille yksityiskohtia muinaispukujen rakenteesta. Korujen valmistaja, Kalevala Koru on yhdistänyt menneitten ja nykyisten sukupolvien esteettiset mieltymykset korujen muotoon jo vuodesta 1937.

Kuvassa on Euran muinaispukuun kuuluva helminauha. Siinä on 34 lasimassahelmeä, 10 arabialaista rahaa, kaksi länsimaista rahaa ja kaksi hopeariipusta. Kuvan helminauha löytyy vitriinistä B9 Elämänkehä/Ajan kerrokset. Kuva: Suomen käsityön museo / Mikko Kalavainen 2001, K0894/0104
Kuvassa on Euran muinaispukuun kuuluva helminauha. Siinä on 34 lasimassahelmeä, 10 arabialaista rahaa, kaksi länsimaista rahaa ja kaksi hopeariipusta. Kuva: Suomen käsityön museo / Mikko Kalavainen 2001, K0894/0104

Ikuisuuden kaipuu

Kirkollisilla tekstiilien eli paramenttien kultaiset ja hopeiset kirjailut – merkit ja symbolit – ovat johtaneet seurakuntalaisten ajatukset arjesta, raamatun teksteihin, ikuisuuden lähteille. Niillä on ollut tärkeä merkitys kirkkojen kaunistajina.  Kirkollisia tekstiilejä on lahjoitettu seurakunnille ja luostareille kautta aikojen. Niin itäisen kuin läntisen kirkon piirissä käsitöiden tekijät ovat olleet anonyymejä herran palvelijoita, tai töitä on teetetty alan työpajoissa. Aiemmin materiaaleista arvokkaimpina pidettiin samettia ja villaa, kunnes  1900-luvun alussa varsinkin luterilaisen kirkon uusi kiinnostus kirkkotekstiileihin toi mukanaan kotimaiset materiaalit ja uudet muodot ikuisuuden symboleille.

Lähikuva perusnäyttelyn Käsityössä elämän tuntu B10 Ikuisuuden kaipuu-vitriinissä olevasta metallipäällysteisestä ikonista SKTM omista kokoelmista (002/390). Ikoni on suorakaiteen muotoinen, lauta, jonka päälle on naulattu kirkas pakottamalla kuvioitu metallilevy. Levyn keskellä on kolme aukkoa, joista näkyvät Jeesuksen Kristuksen kasvot ja kädet. Oikea käsi on kohotettuna siunaamaan ja vasen käsi pitelee aukaistua Raamattua. Kädet ja kasvot on maalattu tai luultavimmin painettu paperille. Kristuksen pään ympärille on kiinnitetty nauloilla kullan värinen metallinen sädekehä. Kirkkaan taustametallilevyn kuvioaiheena näkyy puolivartalokuva Kristuksesta ja reunoihin on pakotettu koristeelliset kehykset. Ikoni on valmistettu ennen vuotta 1914. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0872/0059
Lähikuva perusnäyttelyn Käsityössä elämän tuntu B10 Ikuisuuden kaipuu-vitriinissä olevasta metallipäällysteisestä ikonista SKTM omista kokoelmista (002/390). Ikoni on valmistettu ennen vuotta 1914. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0872/0059
Lähikuva perusnäyttelyn Käsityössä elämän tuntu B10 Ikuisuuden kaipuu-vitriinistä. Kuvassa näkyy keskiosa mustasta silkkisametista valmistetusta ja hopeanvärisellä langalla kirjaillusta kalkkiliinasta. Kalkkiliina on laina Saarijärven seurakunnalta, joka on deponoinut peitteen Saarijärven museoon. Peite on luultavasti valmistettu 1800-luvun puolivälissä. Kuvassa näkyy keskiosan hopealla kirjaillut kirjaimet IHS sekä kirjaimista ulospäin suuntautuvat säteet. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0872/0060
Lähikuva perusnäyttelyn Käsityössä elämän tuntu B10 Ikuisuuden kaipuu-vitriinistä. Kuvassa näkyy keskiosa mustasta silkkisametista valmistetusta ja hopeanvärisellä langalla kirjaillusta kalkkiliinasta. Kalkkiliina on laina Saarijärven seurakunnalta, joka on deponoinut peitteen Saarijärven museoon. Peite on luultavasti valmistettu 1800-luvun puolivälissä. Kuva: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula 2000, K0872/0060
Liittyvät tekniikat
Liittyvät taitajat
Liittyvät näyttelyt tai julkaisut