Omin käsin tehty

Eri lehtien ompelu- ja neulemallit vaikuttavat katukuvaamme. Lukijat ovat löytäneet mallin niin arjen kuin juhlankin pukemiseen Suuresta käsityölehdestä (ennen Suuri Käsityökerho) jo vuodesta 1974. Valmiit kaavat ja ohjeet ovat antaneet monelle vähänkin ompelua harrastaneelle varmuuden ommella vaatteensa itse. Taitavat ompelijat soveltavat lehden mallit tarpeisiinsa sopiviksi. Vuosien mittaan Suurella Käsityölehdellä on ollut kymmeniä kotimaisia mallisuunnittelijoita, mutta se on tuonut mallistoja  myös keskieurooppalaisilta suunnittelutoimistoilta. Housun lahkeiden tai hameen helman pituudet ja leveydet vaihtelevat, materiaalit ja värit muuttuvat lähes joka syksy ja kevät, mutta ihmisten tarve tehdä asusteita ei häviä.

Käsiä kutkuttava tekemisen halu saa usein muodon valmiista mallista. Kaunis työ herättää halun kokeilla itsekin. Muiden töistä poimitaan parhaat palat omiin töihin sovellettaviksi. Koulusta ja kursseilta on käsitöistä kiinnostunut saanut oppia, malleja ja innostusta. Malleja on myös kaupattu niin valmiiksi kankaalle painettuina kuin työpiirrustuksina, lehdissä ja kirjoissa. Malleja ovat piirtäneet taiteilijat ja suunnittelijat, ja kansanperinnettä on suositeltu arvokkaana esikuvana. Kansan kauneudentajua on haluttu kohottaa. Silti myös saksalaiset ruusumallit ja nostalgiset pyyheliinapeitot löytävät yhä tiensä sydämiimme. Kauneus on edelleen katsojan silmässä.

Yht´äkkiä näet metsässä keskiaikaisen aatelisen, keijun tai örkin. Näetkö unta? Ei, vaan olet joutunut keskelle live-roolipeliä. Soturi‑ tai aatelishahmolla on yllään itse tehty, useita kiloja painava ketjupaita, keijulla tai linnanneidolla taas upea keskiaikaista tyyliä jäljittelevä puku. Osa larppaajista on taitavia maskeeraajia  ja näin syntyvät hahmojen tarvitsemat suipot korvat, vinot silmät tai muhkeat parrat. Li­veroolipelaaminen eli larppaus on helpoin käsittää improvisaatioteatteriksi, jossa näyttelijöille eli hah­moille annetaan kuvaus roolihenkilöistään, suuntaviivat toimintaan, mutta ei valmista käsi­kirjoitusta. Yleensä kuvitteelliseen maailmaan sijoittuvien tapahtumien tunnelma pyritään luomaan rekvisiitan avulla.

Valmiit perhot ovat kuin taideteoksia. Streameri, bomberi, spigotti; salakieli avautuu vain asiaan vihkiytyneille. Perhot miesporukan puheenaiheena kuuluvat asiaan, toisin on pitsimallien laita. Jo 1800-luvun lopulla Suomeen tullutta perhokalastusta pidettiin ylempien luokkien huvina. Viime vuosina yleistynyttä perhonsidontaa harrastavat kaikki, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Aloittelija pääsee perhonsidonnan kiehtovaan maailmaan kurssien avulla tai itse opiskellen: tarjolla on sidontaoppaita ja välinepakkauksia. Tälläkin alalla taiturit ovat jo lähes ammattilaisia.  Suomalaiset ovat sijoittuneet viime vuosina kärkisijoille perhonsidonnan PM – ja MM-kisoissa. Sarjoja on tarjolla yleisestä luokasta lohiper­hoihin.  Tuomarin sijaan perhon lopullinen ja paras arvostelija on aina villi luonnonkala.

”Unelmani täyttyisi, jos työni olisi nuken tekoa”. Nukenteko on harrastus, joka on monelle aikuiselle samalla leikkiä ja totta. Posliininuken monivaiheinen valmistusprosessi avautuu harrastajille vähitellen. Kun nuken tekee alusta loppuun itse, tarvitsee niin käsityöläisen kuin taiteilijan taitoja – kymmenet tekniikat on oltava hallinnassa. Suomessa nukkeharrastus aloitti 1960- ja 70-luvuilla kasvunsa, jolle ei näy rajoja vieläkään. Nukkeja keräillään ja tehdään monista eri materiaaleista. Nukentekotaidoilla kilpaillaan. Pidemmälle ehtineet voivat suorittaa erilaisia kansainvälisiä nukkealan tutkintoja, kuten Jyväskyläläisen Piitu Nykoppin suorittama Grand Master of Dollmaking – tutkinto ja Master of Education -arvo. Unelma voi muuttua todeksi.

Tilkkupeitoista on luettu oman perheen tarinaa – isän paitakankaan jäänteitä, siskon rippikoulumekko menneiltä vuosilta. Yhteisempää tarinaa ovat suurten kankaanvalmistajien kuten Marimekon ja Finlaysonin tilkut. Nyt tilkkuilu on ilmaisukeino, joka antaa jokaisen kertoa oman tarinansa. Yksi ompelee elämäntarinansa niistä tarpeista mitä kotona on. Toinen etsii ja hankkii kaukaakin sopivat tilkut, ehkäpä värjääkin, omaan tarinaansa sopiviksi. Kolmannelle tilkkutyön tekeminen voi olla peitetarina – yhdessä ololle.  Oma kertomus – kangastus – jaetaan toisten kanssa kansainvälisissä näyttelyissä. Jokainen tarina on kertojansa näköinen: luomisen tuskaa, värien leikkiä ja tekemisen riemua.