Käsityö oppivelvollisuuskoulussa
Vuonna 1925 valmistunut maalaiskansakoulun opetussuunnitelma tuli käyttöön poikkeavissa oloissa. 1920- ja 1930-lukujen taitteen pula-aika ja 30-luvun lopun suursota vaikeuttivat uudistusten toteutumista. Sotavuosien ajan oppiaineen kehitys pysyi jokseenkin paikallaan, jopa taantui, vaikka monipuolisille käsityötaidoille olisi juuri tuolloin ollut tarvetta. Myös materiaalipula vaivasi käsityönopetusta.
1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa varsinaisen kansakoulun käsityönopetuksessa korostettiin käytännöllisyyttä. Oppilaan persoonallisuuden kasvattamisella pyrittiin aikaan saamaan itsenäisiä ja ahkeria kansalaisia. Käsitöissä koululaiset oppivat kunnioittamaan käden työtä. Opetus myös tyydytti oppilaiden toiminnallisuuden tarpeita ja kasvatti heitä yhteiskuntaa varten, sen työntekijöiksi. Lisäksi se kehitti huolellisuutta ja tarkkuutta, muotoaistia ja järjestelytaitoa sekä kestävyyttä.
Vuoden 1952 Komiteamietinnön mukaan tyttöjen käsitöihin oli saatava jokapäiväisessä elämässä tarvittavia taitoja. Ja koska suurin osa vaatteista ja muista tekstiileistä ostettiin valmiina oli kouluissa kiinnitettävä huomiota paikkaus- ja parsintatyöhön.
Vuoden 1957 uusi kansakoululaki liitti ala- ja yläkansakoulun varsinaiseksi kansakouluksi. Kansakoulu jakautui kuusivuotiseen kansakouluun ja kaksivuotiseen kansalaiskouluun, jonka eri linjojen opetussuunnitelmissa käsityöllä oli tärkeä asema. Kansalaiskoulujen opetussuunnitelmissa otettiin huomioon alueelliset erot ja eri paikkakuntien moninaiset tarpeet.
Kansakoulun tuli kasvattaa lapsia siveellisyyteen ja hyviin tapoihin. Käsityönopetuksen tuli olla monipuolisesti oppilasta kasvattavaa. Opetus valmensi lapsia ja nuoria tulevaan perherooliin isinä ja äiteinä. Samalla käsityönopetus loi pohjaa tulevalle ammatinvalinnalle.
Töitä 1920-30-luvuilta
Huoneentaulujen kulta-aika
Tunika tyttölyseossa
Arvosana hyvä 10
Sotavuodet
Oppilaiden elintaso huomioitava
1940-luvulla opettajia neuvottiin ottamaan huomioon oppilaiden elintaso. Jos he tulivat vaatimattomista kodeista, ei heille sopinut näyttää ”kaikenlaisia hienouksia ja hepeneitä”. Koska sellaisten näkeminen saattoi herättää lapsessa tarpeita, joiden tyydyttämiseen oppilaiden kotiväellä ei ollut varaa ja turhat hienoudet saattoivat vetää kehittymättömän lapsen epärehellisyyteen ja harhapoluille.
Paperinarukankaisen käsityöpussin on Maija Niemi ommellut vuonna 1944 Kouvolan tyttölyseossa 1. luokan kevätlukukaudella. SKM 1 509.
Pulaa materiaaleista
Eeva Lina Kasnio muistelee sota-ajan koulukäsitöiden tekemistä: ” Kolmannella luokalla pääsin Helvi Kuikan oppilaaksi ja alettiin tehdä oikeita käsitöitä. Oli sota ja kaikesta alkoi olla pulaa. Käsityömateriaalit tuotiin kotoa ja muistelen, että opetus ei tainnut olla kovin johdonmukaista mutta ainakin se oli yksilöllistä; jokainen teki sitä, mihin kotoa löytyi ainekset. Sain valmiiksi nenäliinan (suurempaa kangaspalaa ei kai ollut vara antaa taitamattoman tärveltäväksi) Kangas oli ehkä 9-vuotiaalle sopivan paksua, vaikka opettaja sille vähän tuhahtikin, mutta kirjontalanka oli aivan liian ohutta. Nenäliinan päärmäsin käsin ja kulmaan ompelin linnunsilmäpistoilla kukkia ja laakapistoin koukeroisen monogrammin. Työstä tuli hikisissä käsissäni aika nuhruinen mutta hyvin se kesti vanhanajan lipeäpyykin ja oli käytössä siihen asti kunnes paperinenäliinat syrjäyttivät kankaiset”. SKM/1451.
Nenäliina on valmistanut Virpi Setälä 1950-luvun lopulla Porin suomalaisessa yhteislyseossa. SKM 1210/007.
1940-luvun loppu ja 1950-luku
Käsityötunnilla oli usein tapana, että joku oppilaista luki ääneen nuortenkirjoja. ”Se Swahn tai Topelius oli hienoa taustalla”.
”Muistoni koulukäsitöistä ajoittuvat oppikoulun alaluokille (Saarijärven yhteiskoulu) vuosiin 1946- 1949. Käsityöluokka oli sama luokka missä muukin opetus tapahtui. Pojat olivat käsitöissä veistoluokassa. Ompelukoneita tai muita koneita ei ollut, ei edes saksia koulun puolesta. Kaikki välineet olivat omia ja kaikki käsityöt olivat siis käsin tehtäviä. Opettajana oli joku kirkonkylän rouvista. Varmaankin he o livat itse taitavia käsitöissä, mutta käsityön opettajan koulutusta heillä ei ollut. Tehtiin lapasia, sukkia ja esiliina. Muita en muista.” SKM/1514.
Ruut Raitanen on valmistanut kuvan esiliinan Turun tyttölyseon neljännellä luokalla kotitaloustunteja varten. SKM 0611/001
Valkaisemattomasta lakanakankaasta ommeltu aluspaita, suora etureuna, olkaimet, helmaosa vähän viisto, edustassa koriste, jossa revinnäiskirjontaa, etu- ja linnunsilmäpistoja sekä madeirakirjontaa. Koriste kasviaiheinen ja alareunassa nimikirjaimet TV. Olkaimissa myös revinnäiskirjontaa käänteissä. Saumat ommeltu koneella ja vahvistettu päältä. Paidan on valmistanut Toini Virtanen Porin Cygnaeuksen kansakoulussa 1948 kevätlukukaudella V luokalla 12-vuotiaana, käsityönopettajana Alli Saarni. Arvosanaksi paidasta hän sai ”kiitettävä 9”. SKM 1202/003
”50-luvulla alkoi kaupassa olla jo valmiita lasten ja nuorten vaatteita, joskin suurin osa vaatteista ommeltiin vielä kotona tai käytiin teettämässä ompelijalla. Varsin tavallista oli se, että vanhoista aikuisten vaatteista ommeltiin lasten vaatteita. Sain koulusta perustaidot käsityön tekemiseen ja jos olisin ollut taitavampi käsitöissä, olisivat käsityötunneilla uusista kankaista tekemäni varmasti olleet sellaisia, että olisin niitä myös pitänyt. Käsityö ei kuulunut lempiaineisiini, mutta sain tämän aineen oppitunneilla perustaitoja, joista on myöhemmin ollut hyötyä ja iloa. Olen aikuisena kutonut jonkin verran ja – mikä tärkeintä – koulukäsityön ansiosta osaan myös arvostaa käsityötä!” SKM/1551
Kuvan valkopunaruudullisen vauvan mekon on ommellut Anna-Liisa Salanne, Kiukaisten Mäkelän koulussa 1935-1936. SKM 1207/007.
Tyttöjen käsitöitä 1950-luvulla
Sukkia neulomassa
1950-luvulla virkattiin patalappuja ja pölypusseja, neulottiin sukkia ja lapasia, ommeltiin käsin puna- tai siniruudullinen käsityöpussi, johon ristipistoin ommeltiin omat nimikirjaimet, ommeltiin nukke ja nukelle vaatteet, esiliina kotitaloustunteja varten ja reikäompeleinen pöytäliina.
Pölyriepu
Pölyriepu, joka on valmistettu neliskanttiseksi virkkaamalla pylväsryhmiä luonnonvalkoisella puuvillalangalla ja jonka reunoilla kiertää oranssi nirkkoreunus on valmistettu Seinäjoen Marttilan kansakoulun toisella luokalla vuonna 1952. Valmistaja Ulla Vehkaoja. SKM 1537/013. (Kuva puuttuu.)
Revinnäistyö
Launeen yhteiskoulussa Lahdessa Marja Vetikko on valmistanut revinnäistyön viidennellä luokalla viisitoistavuotiaana 1960. SKM 1 529/001.
Käsityövihko 1950-luvulta
Marja Vetikko on tehnyt pahvikantisen käsityövihkon ja mallit Launeen yhteislyseossa vuosina 1957-1960 toisen ja viidennen luokan välillä. SKM 1529/002. Kuvat: Suomen käsityön museo, Liisa Korhonen
Täyttöpaikkausmalli
Ruutukuvioisen kankaan täyttöpaikkausmalli. Vihreä-valko-punaruudullisesta palttinasidoksisesta puuvillakankaasta ommeltu malli. Reikä on leikattu säännöllisen muotoiseksi ja paikattu neliskanttisella, samaa kangasta olevalla paikalla. Paikka on ommeltu valkoisella langalla käsinommellen. Saumat on ommeltu aivipistoin, reunat on harsittu. Mallin reunat on ommeltu ompelukoneella.
Ompeleet puuvillaflanellikankaassa
Puuvillaflanellikankaassa on valkoinen pohjaväri ja vaalean sinisiä palloja. Flanellikankaaseen on kokeiltu erilaisia ompeleita. Malli koostuu kahdesta kangaspalasta, jotka on yhdistetty katesaumalla. Yhdistävä ommel on tehty koneella, huolittelu ommel käsin aitapistoin. Mallin reunat on käännetty nurjalle ja harsittu. Vasempaan alakulmaan on virkattu sinisellä langalla reunuspitsiä.
Kansalaiskoulu
Käsityöllä tärkeä asema
Maaseudun kansalaiskoulujen käsityöpainotteisella yleislinjalla tytöille opetettiin naiskäsitöitä ja pojille kone- ja sähköoppia sekä puu- ja metallitöitä.
”VI luokan kävin Kangasalan Suoraman alakansakoulussa. Opettajani Aino Sipilä piti itse käsityötunnit. Pojat olivat teknillisissä käsitöissä ja me tytöt opettajani johdolla tekstiilikäsitöissä. Jos oikein muistan, niin kudoimme hiihtosukat kuudennella vai olisiko ollut jo aikaisemmin vuonna? Joka tapauksessa olen hiihtosukat kutonut käsityötunneilla. Lanka oli vaaleanruskea ja kirjontalanka vihreä. Sukan varsi kudottiin oikeaa, ei tehty resoria. Ensin kudottiin muutama sentti pohjavärillä, sitten otettiin toinen lanka mukaan. Kirjonta tehtiin kahdella langalla siten, että toinen langoista aina piti jättää löysäksi nurjalla puolella ja oli varottava kiristämästä liikaa. Kirjonnan jälkeen opeteltiin silmukan päättämistä ja lisäämistä, (tehtiin rei´itys) kaksinkertaista kantapäätä sekä sädekavennusta sukan päähän. Lopuksi käännettiin sukan varressa ”rei´ityksen” kohdalta käännös, joka ommeltiin kiinni. Siihen aikaan käytettiin monosen kanssa kirjailtuja hiihtosukkia, jotka varrestaan käännettiin monon päälle. Olin aina tykännyt käsitöistä ja harrastin käsitöiden tekoa myös kotona. Kudoin itselleni lapasia, sukkia. Virkkasin myssyjä, ompelin nuken vaatteita ym. Joten oli itsestään selvää, että menisin kansalaiskouluun käsityölinjalle kirkonkylässä. SKM 1529.”
Opetus valmensi tulevaan perherooliin
Vaatteet vauvalle
”Lasten vaatteiden ompelu 14-vuotiaana antoi tunteen, että muutaman vuoden kuluttua itselläkin voi olla vauva ja saan pukea häntä ometekemiin vaatteisiin. Siksi niitä tehtiin kuin kalleinta aarretta”. SKM 1529
Kuvan vauvan paita on valmistunut opiskeluaikana Hämeenlinnan kansakoulunopettajaseminaarissa vv.1950-1954. Lahjoittaja valmistui kansakoulunopettajaksi ja toimi opettajan Vaalassa 1954-1955, Sotkamossa 1955-1960, Vuolijoella 1960-1964 ja Kajaanissa 1964-1993. Anna-Liisa Huovinen kertoo: ”Käsityönopetus seminaarissa tähtäsi lähinnä tulevan ammatin tarpeisiin. Tehtiin paljon töitä, jotka toimisivat malleina tyttöjen käsityönopetuksessa. Taisihan niille aluksi olla käyttöäkin, mutta varmaankin ne kävivät pian vanhanaikasiksi. Opetussuunnitelmat muuttuivat ja luovuuttakin alettiin arvostaa. Opettaja vaati pikkutarkkaa työn jälkeä. Käsin ommeltaessa pistot eivät saaneet näkyä ja koneompelussa piti käyttää mahdollisimman lyhyttä pistonpituutta”. SKM 1395/004
Vaatteet vauvalle
Vauvan myssyn, nutun ja tossujen valmistaminen on ollut varustautumista tulevaan äidin rooliin. Nämä Tossut ja myssyn on valmistanut Eeva Murtonen Mikkelin naiskotiteollisuuskoulussa 1956-57. SKM 1030/050
Kauhoja, salkkareita, naulakoita
Pojat ovat valmistaneet puutöissä kotona tarvittavia työvälineitä kuten kauhoja, salkkareita, naulakoita…. Voilastan on valmistanut Aimo Oikari 1958 Jyväskylän keskuskansakoulussa. Voilasta on seurannut tekijäänsä eri muutoissa ja ollut koriste-esineenä käytössä, ei varsinaisesti talouskäytössä lainkaan. SKM 1586/002
Aimo Oikarin kuvaus isänsä Ari- Matti Oikarin käsityötunneista
Menin (Aimo Oikari s.1947) alakouluun syksyllä 1954, jossa tehtiin ”vain” kangaskäsitöitä. Kansakouluaikana – ja aikaa sen jälkeenkin – poikien käsityöt yläkoulussa (luokat 3 ja 4) olivat yleensä muun kuin luokan pääopettajan opetuksessa. Meidän opettajammehan oli sitä paitsi nainen, Valma Lehtolainen. Puukäsitöitä ei opetettu tytöille eikä kangaskäsitöitä – päinvastoin kuin alakoulussa – opetettu enää poijille.
Oppitunteja oli yleensä neljä viikossa, kaksi tuntia kerrallaan. Oppilaita oli yhdellä opettajalla parikymmentä, luokka oli jaettu kahtia. Ollessani kolmannella, luokan toista puoliskoa opetti käsitöissä opettaja Ilmari Pietarila. Veistoluokassa oli höyläpenkkejä kahdessa rivissä ja penkkipaikka jokaiselle pojalle. Kaksi poikaa työskenteli aina yhden höyläpenkin vastakkaisilla puolella – eikä ollut jakkaraa istuimeksi. Se oli nuorelle pojalle kovaa seisomista. Työkalukaapit sijaitsivat sivuseinällä ikkunaa vastapäätä. Siellä oli hyvässä järjestyksessä erilaisia sahoja, höyliä, taittoja, puuporan teriä, vintilöitä, viiloja jne., kutakin lajia suunnilleen yhtä monta kuin luokassa oli poikia. Opettajan höyläpenkki oli veistoluokan edessä, ja seinällä liitutaulu.
Toimintatapa tunnilla oli esimerkiksi seuraava. Alkutervehdysten jälkeen ryhdyttiin työhön – esimerkiksi jatkamaan jotain keskeneräistä – ja tätä varten piti hakea asianomainen työkalu kaapista. Rivi kerrallaan pojat marssivat luokan etukautta työkalukaapeille ja ottivat mukaansa seuraavaksi tarvittavan työkalun. Omalle höyläpenkkipaikalle kierrettiin luokan takakautta. Lähes aina haettiin vain yksi työkalu kerrallaan. Terävien työkalujen kuljetus oli tapahduttava oikein, työturvallisuus oli osa opetusta.
Kun kaikki pojat olivat saaneet tarvittavan työkalun, opettaja näytti luokan edessä omalla höyläpenkillään miten toimitaan. Koitimme olla silmä tarkkana, sillä tarkkaamattomuus saattoi kostautua. Olihan oppilas tunnilla oppiakseen, ja opettaja veistoa opettaakseen.
Aluksi – kolmannella luokalla – oli sahausharjoituksia, ensin suoria rimoja viivaa myöten sahaten. Hyvin sahatuista rimoista syntyi jo ensimmäiset käsityöt – esimerkiksi ”arkikukka-alusta”. Sen rimoja ei höylätty. Kun lukuvuosi eteni seurasi vaativampia harjoituksia, höyläämistä, porausta vintilänvarrella, taitajia kaivertamista, naulaamista, tappikiinnityksiä, pyrstöliitoksia, viilaamista, santapaperilla hiomista jne. Koululaisen kuului oppia jo varhaisessa vaiheessa kiristämään ja löysäämään sahan terä sekä säätämään höylä sopivasti ottamaan. Ei se ollut yläkoululaiselle aina helppoa.
Höyläpenkillä ei pidetty työskentelyä haittaavia muita ja asiaankuulumattomia työkaluja. Työtapaturmia en muista luokallamme tapahtuneen lainkaan. Jokaisen kuului onnistua paremmin tai huonommin, mutta kyllä isä ymmärsi ettei kaikki ole samanveroisia taitureita veistossakaan. Tunnin lopulla työkalut kuljetettiin marssijärjestyksessä ja palautettiin kaappeihinsa. Lopuksi lakastiin suurimmat lastut ja sahajauhot. Luokka oli siisti seuraavan luokan tulla sisään välitunnin jälkeen. SKM 1586.