Kouluista se on taito saatava, jos ken mielii sitä omistaa
Kotiteollisuuskoulutoiminta käynnistyi yhdistyksissä usein maanviljelysseuran sille luovuttamilla kouluilla. Tarpeen vaatiessa yhdistys saattoi myös perustaa alueelle uusia kouluja. Koulut olivat joko kiinteitä tai eri paikkakunnilla kiertäviä.
Kiertävien kotiteollisuuskoulujen tavoitteena oli ennen kaikkea edistää kotitarvekäsityötä. Käsityötaitoa haluttiin ylläpitää ja kehittää, sillä sen nähtiin myös kohottavan kansan taloudellista ja sivistyksellistä hyvinvointia. Kouluille annettiinkin aluksi jopa ohjeita siitä, että ylellisyystavaroiden ja muiden ”turhuuksien” tekoa oli vältettävä ja keskityttävä sen sijaan hyödyllisten tuotteiden valmistukseen.
Enemmistö koulujen oppilaista tuli maatalousväestön parista. Kouluvuoden aloitus saattoi usein lykkääntyä syksyllä maataloustöiden venymisen vuoksi. Oppilaiden ikäjakauma oli suuri ja saattoi vaihdella 16:sta 40:ään ikävuoteen.
Koulun tilasi paikkakunnalle usein kunta tai jokin yhdistys, kuten maamiesseura tai marttayhdistys. Koulun taloudesta huolehti sen tilaaja yhdessä paikallistoimikunnan kanssa ja toiminta rahoitettiin valtionavulla, tilaajalta saaduilla avustuksilla ja oppilailta kerätyillä lukukausimaksuilla. Kotiteollisuuskoulujen sijoittaminen riippui pitkälti tilaajasta ja tämän aktiivisuudesta. Usein kävi niin, että kiertävä koulu jäi samalle paikkakunnalle useiksi vuosiksi ja kiersi pitäjän eri osissa.
Tilaajan tehtävänä oli löytää paikkakunnalta koululle sopivat tilat. Koulutus järjestettiin monesti aivan tavallisessa maatalossa, jonka tilat oppilaat sitten jakoivat talonväen kanssa.
Tekstiesimerkkejä
» Kiertävien kotiteollisuuskoulujen merkityksestä kirjoitettiin Karjalan maa -lehdessä 1949. (katkelma)
Kiertävillä kotiteollisuuskouluilla on oma suuri merkityksensä maakuntamme nuorten käsityötaidon kohottajana. Maaseutu kaipaisi vain enemmän tällaisia kotien kaunistamiseen opastavia oppilaitoksia.
Maanantaina hyrräsi ”Kuhmon auto” meidät ensiksi Kontiolahden Venejoelle, missä myllyn kohdalla odotteli isäntä Tanskanen viedäkseen meitä läpi juuri sataneen lumen peittämän metsän kotiinsa Venejoen Tanskalaan, jossa Pohjois-Karjalan Kotiteollisuusyhdistyksen I:n kiertävä naiskotiteollisuuskoulu sijaitsee. Jo portailla otti 18 tyttöä käsittävä oppilasjoukko meidät vastaan opettajansa Maiju Vatasen johdolla, ja tuvan puolelle tultuamme huomasimme tulleemme taloon, jossa kotiteollisuudelle osataan antaa arvoa. Muuten ei voi olla ymmärrettävissä se ”supistettu elintila”, johon talonväki on joutunut antaessaan suurille kangaspuille tilaa tuvassaan ja koko kamarin ompeluhuoneeksi ja vielä opettajallekin huoneensa. Hyvin tuntui isäntäväki Otto ja Anna Tanskanen sopivan hääräämään siellä tyttöjen keskellä lapsineen, vaikka tuvan hellan eteenkin jäi vain pieni liikkumisala emännälle.
Koulu on alkanut lokakuussa ja kestää toukokuun loppupuolelle, mutta nyt jo oli meillä tilaisuus nähdä ”käsityönäyttelyä”, jonka monipuolisuus, lukuisuus ja taiteellisuus ihmetytti. Pikkulasten ihanien vaaleanpunaisten, sinisten ja vihreitten röijyjen rivi jo heti sai ihastuksemme, mutta yhä komeampia töitä meille näytettiin. Lattialla oli talon tyttären, Aunen, kutoma karvalankamatto, seinillä upeita liinoja, verhoja, pukukankaita, tuoleilla mattoja y.m. Erikoisesti jäi mieleen siniharmaa pukukangas, harvaruudukkaiset ikkunaverhot, eräs täkänä, Karjalan punapoimintaiset kaitaliinat, pellavainen suuri pöytäliina ja punertava leposohvan peite. …
Seuraavana päivänä sonnustauduimme Hammaslahden Honkavaaralle. Siellä on myöskin punainen talo, ja siinä monta huonetta, aittaa ja vajaa sekä kotiteollisuudelle arvon antava isäntäväki. Yhtä vähän on tilaa Otto Lappalaisen emännälläkin kahvin keittopuuhilleen, kun 10 poikaa hänen lietensä ääressä tuvassa askartelee lukuisten puutöittensä parissa. Höylänlastut lentelevät, ja ainoa etu lieneekin se, että aina on kuivaa viriä ja hyvää lastua pannun alle. Juuri siksi ehti emäntä nytkin puolisen tuntia kestäneen käynnin aikana meille kiehauttaa tyttären äskeisten häiden rääppiäiskahvit herkkuineen.
Kotiteollisuusopettaja Otto Ihalaisen opastuksella tutustuimme sillä aikaa poikain töihin. Tekisipä mieli sanoa, että menkäähän pojat sieltä Venejoen Tanskaselta hakemaan emännät itsellenne, niin ei olisi ainakaan uuden kodin sisustusvaikeuksia ja taitavia emäntiä varmaan sieltä saisitte, sillä mielikuvitus jo asetti ne kauniit, loimukoivuiset tai lepästä tehdyt pehmustetut huonekalut lipastoineen, kirjoituspöytineen ja radiopöytineen jonnekin uudiskotiin, johon venejokelainen tyttö sitten levittäisi mattonsa, liinansa ja verhonsa somisteiksi. …
Karjalan maa 14.4.1949.
» Kotiteollisuuden puolesta
Miettiväisenä istuu pimeän tullen pirttinsä penkillä varmaan moni tämänkin paikkakunnan vanha vaari ja muistelee niitä aikoja, jolloin hänkin oli nuori. Silloinkin tuli syksy, niin kuin tulee nytkin. Mutta ei silloin heti pimeän tullen heittäydytty toimettomaksi, kuten nykyisin usein tehdään. Vaan silloin hyrräsi pirtissä rukki, suhisi höylä, kalskahti kangaspuut ja kirves. Jokainen tunsi silloin olevansa kotonaan, kotoisen työn touhussa, josta oli sekä huvia että hyötyä. Sama touhu oli tuvassa sateisina syyspäivinä, jolloin ei ulkona voinut työskennellä. Olipa tavallisesti vielä joka paikkakunnalla henkilöitä, jotka ammatikseen valmistivat joitain erikoistuotteita omaksi, naapureitten ja toispaikkaistenkin tarpeeksi. Se oli kotiteollisuuden ”kulta-aikaa”, jolloin ei jokaista pikkuesinettä tarvinnut kaupasta hakea, vaan tultiin toimeen omilla valmisteilla.
Mutta kuinka on nyt asianlaita? Emmekö ole kohta sen todellisuuden edessä, että jos kirveestä varsi katkeaa, on sekin ostettava. Riittääkö tähän kaikkeen rahaa? Toisilla ehkä, toisilla ei. Onko meillä varaa heittää syrjään esi-isiemme meille jättämä kallis aarre, kotiteollisuus ja käsityötaito? Tuskinpa. Ja kuka siitä on vastuussa? Eikö juuri nykyinen nuoriso, joka tuskin on tullut tätä ajatelleeksikaan.
Vielä ei ole myöhäistä. Jos teillä ei ole omalla paikkakunnallanne henkilöitä, jotka teitä opastaisi, niin on maassamme kotiteollisuuskouluja, joissa teitä ohjataan isiemme viitoittamalle tielle. Lähinnä teitä lienee Lempäälän nais- ja mieskotiteollisuuskoulut, jotka sijaitsevat kauniissa Lempäälän kirkonkylässä, lähellä asemaa, Tampereen välittömässä yhteydessä, vilkasliikkeisen maantien varrella.
Mieskotiteollisuuskoulussa annetaan opetusta ammattityössä, ammattitiedossa, ammattipiirustuksessa, ammattilaskennossa, kirjanpidossa ja kotiteollisuusliikeopissa. Ammattityössä valmistetaan käsityö- ja kotitarvetalouskaluja, maatalous- ja huonekaluja, ajokaluja ym. kulkuneuvoja, ikkunain ja ovien puitteita ym. puutuotteita. Puutyön ohella opetetaan huonekalujen verhoilua, maalausta sekä kaikkia nykyaikaisia pintakäsittelytapoja.
Kouluaika on 9 kk., alkaen syyskuun 1 pnä ja päättyen kesäkuun 6 päivän paikkeilla. Koulumaksu koko ajalta on 200 mk. Asuntoja ja ruokaa saa paikkakunnalta kohtuulliseen hintaan. Varattomille oppilaille annetaan 200-500 mk. suuruisia avustuksia. Ikäraja on 16 vuotta. Omakätisten hakemusten lisäksi on lähetettävä jäljennös kansakoulun päätötodistuksesta, papinkirja ja lääkärin todistus.
Kun kurssi on jo alkanut, on niiden, jotka vielä haluavat päästä vuosioppilaaksi, lähetettävä hakemuksensa ensi tilassa ja ennen tk. loppua, sillä ainoastaan syyskuun aikana maataloushallitukseen ilmoitetut oppilaat hyväksytään vuosioppilaiksi. Hakemukset osoitetaan Mieskotiteollisuuskoulun johtajalle, osote Lempäälä.
(Kurun Sanomat 17.9.1936, UB 12 s. 3)
» Kiertävistä kotiteollisuuskouluista kirjoitettiin 1910-luvulla.
”Kouluissa ja varsinkin niiden lopettajaisissa käydessäni olen saanut yhä enemmän todisteita siitä, että kiertävillä käsityökouluilla on arvamattoman tärkeä merkitys kansamme keskuudessa. Kun koulujen päättäjäisissä katselee nuorten tyttöjen, usein aivan uskomatonta ahkeruutta todistavia töitä; kun näkee nuoren miehen silmät loistavina valjastavan varsaansa omien tekemiensä rattaiden eteen, ja toisen varoen asettavan valmistamaansa huonekalustoa kuormaan kotia viedäkseen; kun näkee oppilaitten reippaasti voimistelevan; kun katselee toveripiirin sanomalehteä, ja keskustelukokousten pöytäkirjoja; kun saa huomata vanhempien kiitollisuutta, ja kuulla paikkakuntalaisten puolelta julkisesti tunnustettavan: tämä koulu on jättänyt lähtemättömiä jälkiä myöskin paikkakunnan nuorison henkiseen elämään; kun kuulee ja näkee kaikkea tätä, silloin ymmärtää miten monipuolinen kiertävän käsityökoulun vaikutus voi olla, kuinka paljon sen avulla voidaan lisätä maalaiselämän hyvinvointia ja viihtymystä, jos koulun opettaja oikein käsittää tehtävänsä, jos hän täydellä sydämellä ja eri paikkakuntain olosuhteita ymmärtäen antautuu työhönsä.”
Kirjoittaa sihteeri ja kotiteollisuusneuvoja Alma Koskinen Itä-Hämeen kotiteollisuusyhdistyksen toimintakertomuksessa vuonna 1913.
Yhdistysten kotiteollisuuskoulutoiminta jatkui aina 1960-luvulle, jolloin koulujen omistus alkoi pikkuhiljaa siirtyä kunnille. Viimeiset kiertävät koulut lakkautettiin puolestaan 1970.
Yhdistysten koulutoiminta on sittemmin käynnistynyt uudelleen lasten käsityökoulujen myötä. Ensimmäiset lasten käsityökoulut käynnistyivät Etelä-Pohjanmaan käsi- ja taideteollisuusyhdistyksen ja Nylands hantverk rf:n alueella 1989. Seuraavana vuonna koulutoiminta laajeni jo lähes kaikkiin yhdistyksiin. Lasten käsityökoulujen tarkoituksena on innostaa lapset tekemään käsitöitä, luomaan uutta ja kenties löytämään elinikäinen harrastus. Koulut olivat heti alusta saakka hyvin suosittuja. Vuonna 1992 laki taiteen perusopetuksesta astui voimaan ja käsityökoulujen toimintaa saatiin ohjaamaan opetushallituksen hyväksymät valtakunnalliset opetussuunnitelmien perusteet. Suurin osa ryhmistä kuuluukin kuntien virallisen taiteen perusopetuksen piiriin.
Onnistumisen riemua ja tekemisen iloa
Koulujen lisäksi kotiteollisuusyhdistykset ovat alkuvuosista lähtien järjestäneet kurssimuotoista käsityönopetusta. Aiheet ovat vaihdelleet ajan ja tarpeen mukaan suksien teosta kierrätyskorujen valmistamiseen. Varsinkin alkuaikoina kurssien aiheet syntyivät todellisesta tarpeesta. Esimerkiksi sotien aikaan, kun jalkineista oli puutetta, järjesti moni yhdistys alueellaan tallukka- sekä vanhasta uutta -kursseja. Kurssien tarve kasvoikin etenkin sodan aikana, mutta neuvonta-asemien myötä painopiste alkoi siirtyä kurssitoiminnasta henkilökohtaiseen neuvontaan.
Kuvassa on tallukoita.
Tallukanteko-ohjeen kansikuva.
>> Lue vanha tallukkaohje (pdf)
>> Lue artikkeli käsityökeskusten toiminnasta (Taito 6/2006 pdf)
1960-luvulle saakka yhdistysten järjestämät kurssit olivat perinteisiä, kotitarvekäsityöhön ja eri käsityötekniikoihin perehdyttäviä. Ammatillista kurssitoimintaa painotettiin erityisesti 1960-luvulla. Tuolloin myös kurssien aihepiirit monipuolistuivat. Kurssitoiminnan vahvinta aluetta ovat olleet tekstiilityö ja vaatetus, mutta myös kovien materiaalien ohjausta on annettu.
Tekstiesimerkkejä
» Vanhasta uutta kurssit
Yhä jatkuva kireä tekstiilitilanteemme on asettanut meidät vaikeaan asemaan pukeutumisenkin suhteen. Vanhojen vaatevarastojen tutkiskeluun on siksi syvennyttävä entistä huolellisimmin. Ehkäpä niistä vielä löytyykin sellaista, josta kääntämällä, värjäämällä tai yhdistelemällä saa käyttökelpoista ja miellyttävääkin päällepantavaa, kun vaan ryhdymme toimeen. Aika on vienyt meiltä miltei kaikki pukeutumisen mahdollisuudet, mutta onneksi meillä on kekseliäisyytemme ja kätevyytemme, joiden avulla voimme selvitä vaikeistakin pulmista. Vanhasta uutta kurssit on tarkoitettu avuksi vaatetushuolien keskellä kamppaileville. Kurssit ovat maksuttomat ja kurssitöihin varataan ompelulankaa.
(Karjalan Maa 12.4.1944, A0211/AKH.UB.15, s. 95)
» Kaj Nuorivaara kuvaa innostunutta työskentelyä kotiteollisuusopettajille järjestetyllä veneenrakennuskurssilla Lempäälässä mieskotiteollisuuskoululla v.1950
Tämän jälkeen se sitten ei enää onnistunutkaan, sillä veneenrakennus, se näytti muodostuvan valtavammaksi tunteeksi kurssilaisten keskuudessa. Ei ollut nälkä, ei jano ja vain harvoin nukuttikin. Enkä tuota voi juuri ihmetellä, sillä heti senjälkeen kun veneitten keula- ja peräkinut oli saatu kokoon – ne kun jouduttiin luonnonväärien puutteessa tekemään palasista – alkoivat työn tulokset näkyä. Ja kun ”vanhojen tekijäin” Virtasen ja Väntsin ensimmäisen veneen ensimmäinen laitalautapari oli paikallaan käytiin sitä nopeasti vilkaisemassa ja sitten – suinpäin oman veneen kimppuun, jotta olisi pian päästy samalle asteelle.
– (Kaj Nuorivaara, Kotiteollisuus 6-7/1950, 89)
Neuvonta kautta vuosikymmenten
Mikä on neuvoja?
– Aina silloin tällöin käsityökeskuksessa vierailevat kysyvät neuvojan toimenkuvaa, kertoo Aili Leskinen. Kerron silloin heille, että neuvojan tulisi olla psykologi, ihmistuntija, kuuntelija ja markkinoija, sihteeri ja tuotesuunnittelija sekä kyvyiltään luova, huumorintajuinen, rohkea, joustava, johtamis- ja laskutaitoinen, järjestelykykyinen, väriopin osaava ja piirustustaidon omaava. Jos neuvojan paikka tulisi lehteen auki, ei ilmoitukseen voisi laittaa tätä luetteloa, koska kukaan ei uskaltaisi hakea näin monipuoliselta kuulostavaa työpaikkaa. Totuus kuitenkin on se, että neuvojan työssä tarvitaan kaikkia näitä taitoja.
Neuvoja Aili Leskisen haastattelu, ”Parikkalan käsityökeskus – Nauhakylän nähtävyys” (TAITO 6/1991 s. 38)
Kotiteollisuustarkastaja Mäkinen huomautti vuonna 1911, ettei koulutoiminta yksin riittänyt nostamaan kotiteollisuuden tasoa, vaan yhdistyksiin tarvittiin myös erityisiä kotiteollisuusneuvojia.
Neuvontatyö aloitettiinkin kotiteollisuusyhdistyksissä heti niiden perustamisen jälkeen, mikäli se vain oli taloudellisesti mahdollista. Aivan toiminnan alkuvuosina vain muutamalla yhdistyksellä oli varaa palkata oma konsulentti neuvontatyötä tekemään. Vuonna 1911 yhdistykset alkoivat kuitenkin saada valtionapua, jota usea yhdistys sitten käytti konsulentin palkkaamiseen.
Toiminnan ensimmäisinä vuosikymmeninä neuvonnan painopiste oli lyhytkurssien järjestämisessä. Neuvonnan painopisteeksi on sittemmin muodostunut neuvonta-asematoiminta (vuodesta 1991 lähtien käsityökeskukset/Taito-keskukset). Ensimmäinen kiinteä neuvonta-asema perustettiin sodan jälkeen 1944 Joensuuhun, Pohjois-Karjalan kotiteollisuusyhdistyksen alueelle. Tarkoituksena oli perustaa säännöllisesti auki oleva paikka, josta saisi neuvoja ja opastusta aina halutessaan.
Neuvonta-asemia perustettiin yhdistysten alueille runsaasti etenkin 1970-luvulla. Tähän vaikutti esimerkiksi kiertävien koulujen lakkautus, jonka myötä monille paikkakunnille jäi aukko suosittuun kudonnan neuvontaan. Tätä paikkaamaan perustettiin paikkakunnalle uusi neuvonta-asema.Vuonna 1988 neuvonta-asemia oli kaikkiaan 205, tällä hetkellä, vuonna 2013 toimintaa on yli sadassa toimipisteessä.
Kangaspuilla kutominen on ollut suosittua. Vuosikymmeniä jatkuneen kudontaharrastuksen ovat taanneet neuvonta-asemien kangaspuiden valmiit perusloimet, materiaalien helppo saatavuus ja ammattitaitoiset käsityöneuvojat. Neuvonta-asemat olivat pitkään kudontasaleja, joissa järjestettiin myös muita kursseja. Entiset neuvonta-asemat, nykyiseltä nimitykseltään taito- ja käsityökeskukset, ovat monipuolisia käsityön kohtaamispaikkoja kotoisasta kudontapajasta kokonaiseen käsityön kortteliin. Yleisiä toimintoja ovat työpajat, kurssit, neuvonta, näyttelyt sekä materiaalien, työvälineiden ja valmiiden käsityötuotteiden myynti.
Taito Lapin toiminnanjohtaja Birgitta Sassi kiteyttää vuonna 2005 nykyisten käsityökeskusten toiminnan merkityksen muutamaan lauseeseen:
Olen iloinen, onnellinen ja ylpeä meidän henkilöstöstämme; meillä on täällä yksi asia, mikä meitä yhdistää, Käsityö. Täällä ei ole politiikkaa, täällä ei ole uskontoa, käsityö on se joka yhdistää käsityö ja sen puitteissa eri tyyppiset ihmiset toimii. Ja minusta on hieno ajatus ja ideologia; täällä on eri ikäisiä ihmisiä, jotka työskentelevät yhdessä. On lapsia, keski-ikäisiä ja on vanhoja ja näin tavallaan tieto siirtyy sukupolvelta toiselle ihan vahingossa, hiljainen tieto siirtyy. Eri ikäisiä ihmisiä ei lokeroida vaan he voivat toimia yhtä ja aikaa ja yhdessä.
Tekstiesimerkkejä
» Kotiteollisuusneuvonta asema Haminaan
Nykyiset ahtaat asunto-olomme ovat edelleenkin pahana esteenä naiskotiteollisuutemme vaalimiselle ja harrastukselle. Miten moni perheenäiti tai tytär kutoisikaan itselleen monenlaisia kankaita kotinsa kaunistukseksi varsinkin nyt, kun lankojakin on jo saatavissa! Onhan kotimme paikka, jossa vietämme suurimman osan elämästämme, paikka, jossa meidän on tunnettava viihtyvämme. Mutta – minne sijoittaa paljon tilaa vievät kangaspuut muutenkin pienessä huoneustossamme? Mistä saisi neuvoa ja opastusta aloittelevalle? Mistä sopivan mallin työhönsä?
Maahamme on lisäksi päässyt pesiytymään paljon vierasperäistä niin kotiteollisuudessa kuin muillakin aloilla. Tämä johtuu ennen muuta kaiken ulkolaisen ihailusta ja kotimaista parempana pitämisestä. Eräs yhdistyksemme tarkoituksista onkin herättää kauniit maakunnalliset mallimme jälleen henkiin jäljentäen sekä soveltaen niitä nykykäyttöön. Jokaisen meistä pitäisi koettaa saada kotiinsa oma yksilöllinen leimansa, suomalainen ilmapiiri, joka soveltuu mentaliteetillemme paljon paremmin kuin joku unkarilainen silkkityö tai eteläamerikkalainen kuvakudos. Ne ovat kyllä kauniita ja aitoja lajissaan, mutta vieraita suomalaiseen kotiin. Kansallistuntomme tässäkin asiassa korkealle!
Näitä kaikkia ajatellen on Kymenlaakson Kotiteollisuusyhdistys r.y, päättänyt perustaa Haminaan kotiteollisuusneuvonta-aseman. Tätä vastaava neuvonta- ja mallipalvelumme toimii jo yhdistyksen nykyisessä toimistossa, kuten lehdessä toisessa kohdassa olevassa ilmoituksessamme nähdään.
Toivomme arvoisien haminalaisten sekä muittenkin maakuntalaisten luottamuksella kääntyvän puoleemme kaikenlaisissa kotiteollisuuskysymyksissä, sillä henkilökuntamme on ammattitaitoista ja alansa tuntevaa.
(Maaseutu 18.10.1949)