Käsillä näkee
Käsityöt ovat pitkään olleet näkövammaisille elinkeino ja lisäansioiden lähde. Harja- ja korityöt ovat perinteisesti olleet näkövammaisten alaa, naisilla myös kudonta. Työelämän muutos on mahdollistanut näkövammaisille toimimisen uusissa ammateissa, joten käsityön merkitys työllistäjänä on vähentynyt. Tällä hetkellä tekijöitä on noin 500. Sokeva-Käsityö palvelee heitä välittämällä materiaalia ja työvälineitä sekä markkinoimalla valmiita tuotteita Annansilmät-aittojen kautta. Tuotekehityksellä pysytään kiinni ajan hengessä, ja kilpailuvalttina on korkea laatu. Kaikki taitavat näkövammaiset eivät kuitenkaan ole yrittäjähenkisiä: myös näkövammaiselle käsityö voi olla harrastusta tai itsensä toteuttamista.
Käsityö käsitteenä
Käsityötiede – mitä se on? Pirkko Anttilan, käsityötieteen emeritaprofessorin käsitys on vankka: ”Jollei käsityötiedettä olisi, en voi kuvitella, mikä muu tieteenala juuri näitä asioita tutkisi. Sillä on aivan oma tutkimuskohteensa, käsityön prosessi eli taitavan suorituksen kulku sekä produkti eli työn kohde. Sillä on myös joukko omia tutkimusmenetelmiään. Käsityötiedettä voi opiskella Helsingin ja Joensuun yliopistoissa ja kiinnostus näyttää leviävän vähitellen muihinkin yliopistoihin sekä kotimaassa että ulkomailla. Tähän mennessä maisterin tutkinnon suorittaneet ovat sijoittuneet hyvin niin tutkimuksen pariin kuin alan asiantuntijatehtäviin, ja jatkotutkimus on vireää ja uutta luovaa.”
Yhteiseksi hyväksi
Jyväskylässä neljäkymmentäluvulta lähtien järjestetyille Järjestöjen joulumessuille osallistuu vuosittain pitkälle toistasataa järjestöä ja yhdistystä. Vuodesta 1999 lähtien messuja on järjestänyt Jyväskylän seudun yksinhuoltajat yhdessä Jyväskylän jalkapalloklubin juniorien kanssa. Niin järjestäjille kuin osallistujille messut merkitsevät paitsi varojen hankkimista, myös sosiaalista toimintaa ja yhdessäoloa. Mukaan on tullut uusia järjestöjä ja nuorta väkeä, joka jaksaa ja haluaa antaa panoksensa yhteiseksi hyväksi. Laatua ja tuotekehittelyä odotetaan nykyään satojen vapaaehtoisten käsien valmistamilta messutuotteiltakin, olivatpa ne sitten villasukkia tai käpytonttuja. Talkoohenki elää ja voi hyvin.
Minuuden tukena
Erikoissairaanhoitaja Päivi Ahola on vetänyt Haukkalan lastenpsykiatrisessa sairaalassa ”sutikerhoa” jo useamman vuoden. ”Tämä on tavoitteellista hoitotyötä. Meidän lapsillamme on usein keskittymisvaikeuksia, ja käsillä tekeminen auttaa rauhoittumaan. Omien käsien jälki on aina yhtä suuri riemu. Me hoitohenkilökunta ymmärrämme myös lapsia paremmin heidän töittensä kautta. Vaikka omista tunteista puhuminen olisi vaikeaa, käsillä ilmaistaan suoraan omat tunteet ja ajatukset. Lopputulos ei tässä ole tärkeintä, vaikka aikamoisia taideteoksia syntyykin. Erityisesti lapset tykkäävät läärätä savella ja massoilla, kun niihin saa upottaa kunnolla kätensä.”
Tekemistä käsille
Kanavatyöt ovat varkautelaiselle Matti Hahlille rentouttava harrastus, vähän niinkuin ristisanojen täyttäminen. Valmiiksi painetut mallit on helppo toteuttaa, ja samalla voi vaikka jutella ja katsella telkkaria. Välineisiinkään ei mene suuria summia: neula riittää! Valmiita töitä on sitten mukava antaa lahjaksi lapsille ja lapsenlapsille. Kanavatyöpohjat Matti hankkii käsityöliikkeistä ja markkinoilta. Mieluisimpia malleja on ollut syntymäpaikkakunnan Hartolan kirkko. Harrastuksensa Matti aloitti jo työskennellessään Enso-Gutzeitilla puuhiomon valvomossa. Nyt eläkkeellä on aikaa vaikka mihin, myös kanavatöille – paitsi kesällä, jolloin mökin kunnostus ja metsänparannustyöt vievät kaiken ajan.
Mikä maksaa?
Rakastettujen uniikkien keramiikkahevosten ja kissojen tekijä Hanna Rohula aikoo lopettaa keramiikanteon. ”Tämä ei lyö leiville. Neljän päivän työstä saan 20 mk:n tuntipalkkaa, ja siihen päälle tulevat materiaalikustannukset, jälleenmyyjän provisiot…Silti ihmiset sanovat kalliiksi. Tiimarista saa kuulemma vastaavaa murto-osalla hinnasta. Sanoisivat mieluummin, että valitettavasti heillä ei ole rahaa. Sanotaan, että pitäisi markkinoida ja tehostaa tuotantoa, mutta sellainen ei sovi minulle. Olen nauttinut keramiikan tekemisestä. Nyt aion keskittyä luomuruuan viljelyyn ja kulutukseni minimointiin.”
Yritetään yhdessä
Osuuskunta Brinkkalan Outolinnun käsityöläiset järjestäytyivät osuuskunnaksi perustaakseen yhteisen myymälän Turun vanhan suurtorin liepeille. Jokainen jäsen on vastuussa oman tuotantonsa kannattavuudesta, mutta tilitykset ja kirjanpito on helpompi hoitaa yhteisen firman kautta. Yhdessä saa myös helpommin näkyvyyttä tuotteilleen. Yhteisten kulujen kattamiseksi kerätään myyntiprovisio tuotteen hinnasta. Myyntivuorot ja muut työt jaetaan tuntilistoilla, joten jokaiselle jää aikaa omaan tuotesuunnitteluun ja valmistukseen. Kuten puheenjohtaja Anitta Luukinen sanoo, ”Osuuskunta on hyvä ratkaisu, jos se on rajattu sekä jäsenmäärältään että toimintatavoiltaan ja sillä on selkeä tarkoitus”.
Valikoimaa ja volyymia
”Emme enää käy rajanvetoa siitä, mikä on käsityötä. Alihankinta ja työnjako ovat hyviä keinoja saada tuotanto kannattavaksi. Ja yrittäjän on itse otettava riski ja tehtävä päätös yrittäjyydestä – me voimme vain neuvoa ja tukea”, kertoo toimitusjohtaja Eliina Puijola vaasalaisesta käsi- ja taideteollisuusliike Loftet oy:stä. Loftetin pitkäaikaisesta käsityöyrittäjyyden kehitysohjelmasta sai toimintaansa uutta ammattimaisuutta myös isokyröläinen tekstiiliyrittäjä Tuula Nyman-Salminen. Projekti auttoi verkostoitumaan: osan hänen suunnittelemistaan tekstiileistä kutoo nyt Kauhavan Kankuripojat. Itse hän kutoo pienemmät sarjat ja prototyypit. Näin hän voi palvella niin yksittäistä asiakasta kuin tukkuja.
Kurssilta yrittäjäksi
Tanja Lindeman opettelee romanipuvun tekoa Rauha Johanssonin vetämällä kurssilla. Kurssi syntyi halusta työllistyä tekemällä omia, perinteisiä asuja, ja se oli mahdollinen Antenni-projektin, Euroopan sosiaalirahaston pilottiprojektin kustannettua tilat ja välineet. Tanja luottaa mahdollisuuksiinsa ja suunnittelee muiden kurssilaisten kanssa osuuskuntaa, joka valmistaisi ja myisi romanipukuja. Rauhan osaavan opetuksen tuloksena röijyt ja hameet syntyvät jo näppärästi kurssilaisten käsissä. Vaikka byrokratiassa on paljon työtä, olisi nyt otettava seuraava iso askel ja perustettava yritys. Projekti auttoi alkuun, nyt jatko on itsestä kiinni.
Harrasta
Laila Herranen on aina arvostanut käsityötä. Kaikkiruokaisena hän on opistojen tarjonnasta kokeillut niin posliininmaalausta kuin öljyvärejäkin, mitä nyt työltä ja kodinhoidolta on ehtinyt. Jäätyään työttömäksi Laila on vihdoin ehtinyt keskittyä rakkaaseen harrastukseensa, ja siitä pitäen on vauhti ollut huimaava: värjäystä, kirjansidontaa, vanerikoruja, ja paperia, paperia… Laila suunnitteli taidoistaan lisäansioitakin, mutta byrokratia tuli väliin: ansiosidonnainen olisi mennyt. Nyt Laila on päätoiminen 5 lapsen isoäiti. Lasten kanssa on mukava jakaa omat taidot, ja kässäkoulua käyviltä vanhemmilta lapsilta oppii itsekin jotain uutta. Ja kunhan eläkkeelle pääsee, on sivutoiminen yrittäjyys mahdollista!
Näytön paikka
Aikoinaan käsityöläiseksi saattoi päästä vain olemalla ensin oppipoikana ja suorittamalla sitten kisällin- ja lopulta mestarinnäytteen, jotka ammattikunta hyväksyi. Vaikka ammattikuntalaitos lakkautettiin 1868, on käsityöläisissä nykyäänkin mestareita ja kisällejä. Nämä ammatti- ja erikoisammattitutkinnot suoritetaan nykyään ammatillisista näytöistä koostuvalla näyttötutkinnolla, jolla osoitetaan oman alan vaatima ammattitaito. Tutkinnon järjestämistä johtaa alan asiantuntijoista koostuva tutkintotoimikunta Opetushallituksen alaisena. Tutkinnon suorittanut voi hakea Mestarikiltaneuvosto ry:ltä kisällin- tai mestarinkirjaa sekä -tunnusta, joka on asiakkaalle tae ammattitaidosta: mestarityöstä.
