Taito Itä-Suomi nyt
perustettu 1908
(Sortavalan kotiteollisuusyhdistys perustettu 1906, liitettiin 2.maailmansodan jälkeen Varkauden kotiteollisuusyhdistykseen, joka yhdistyi Taito Itä-Suomen kanssa vuonna 2007)
Mikkeli
Mikkelin käsi- ja taideteollisuusyhdistys muutti nimensä Taito Itä-Suomeksi vuonna 2006. Varkauden seudun kotiteollisuusyhdistys ja Taito Itä-Suomi yhdistyivät Taito Itä-Suomeksi vuonna 2007.
Itä-Karjalan kotiteollisuusyhdistys (Varkauden kotiteollisuusyhdistys 1948 -1979, Varkauden seudun kotiteollisuusyhdistys 1979 – 1991, Varkauden käsi- ja taideteollisuusyhdistys 1991 – 2007) yhdistyivät Taito Itä-Suomeen.
Mikkeli – Verkottumisen ja tuotekehittelyn merkitys
Mikkelin seudulla huomattiin 1980-luvulta lähtien verkostoituminen tärkeys. Myös tuotekehitys muotoutui yhdeksi tärkeäksi toiminta-alueeksi koko käsityöalan kehittämisen kannalta. Asiakkaiden toiveita selvitettiin ja alettiin järjestää Taitavin käsin kilpailu. Kilpailuun osallistui noin kolmesataa eri alojen käsityöläistä yli 700 tuotteella. Vuodesta 1985 lähtien yhdistys valitsi Vuoden käsityöläisen. Ensimmäinen Vuoden käsityöläinen oli puulintujen tekijä Pentti Heinonen.
Kenkäveroon tulevan käsi- ja taideteollisuuskeskuksen suunnitelmat oli aloitettu. Yhdistys käynnisti samanaikaisesti useita hankkeita keskuksen kehittämiseksi ns. alahankkeita kuten tuotesuunnittelu – ja markkinointihankkeet. Hankkeiden myötä yhdistykselle muodostuivat laajat yhteistyöverkostot. Kotiteollisuuskeskuksen toimintojen kehittyminen muotoutui vähitellen ja samoin ns. lisähankkeiden tarve. Uusi toimintakeskus aloitti toimintansa päärakennuksen avaamisella 29.6.1990. Yhdistyksen uusi matkailullinen toiminta alkoi.
1990-luku Suomi käsityömaaksi projektien ja hankkeiden avulla
Käsi- ja taideteollisuusliiton visiona oli 1990-luvulla tehdä Suomesta käsityömaa. Mikkelissä yhdistyksen toiminta-ajatukseksi otettiin eteläsavolaisen käsityön edistäminen, elinkeinona, kulttuurina ja taitona.
Muutamia alan edistämishankkeita olivat: Ideasta tuotteeksi –hanke, Taito tuottamaan, Reissureppu, Miljoonataito –hankkeet. Taito Tienestiksi – käsityöyrittäjä 2000. Monelle projektien myötä yrittäjyydestä tuli todellinen työllistymisvaihtoehto.
Käsityöyrittäjäpainotteisuudesta huolimatta Mikkelin käsi- ja taideteollisuusyhdistys huolehti myös käsityökulttuurin edistämisestä laajemminkin. Kansallispukuneuvonta oli tärkeä toiminto.
Samanaikaisesti teknistyvän ja markkinavoimien säätelemän yhteiskunnan sisällä kädentaitojen merkitys ei ole kasvanut. Kädentaidoilla on merkitystä myös syrjäytymisen ehkäisemisessä ja kestävän kehityksen edistämisessä.
Taiteen perusopetus
Taito käsityökoulu vakiinnutti asemansa ja kymmenen toimintavuoden jälkeen koulussa opiskeli noin 200 oppilasta. Lasten käsityökoulun ohella Mikkeliin ja Pieksämäelle perustettiin myös aikuisten ryhmät. Etelä-Savon taidetoimikunta palkitsi yhdistyksen taidekasvatuspalkinnolla vuonna 2003.
Yhdistys palkkasi projektipäällikön kehittämään edelleen käsityökoulutoimintaa. Laadittiin alueellinen käsikirja opetussuunnitelman perusteeksi. Hanke laajeni Etelä-Savon lisäksi Ylä-Savon, Kuopion ja Varkauden alueille. Tavoitteeksi tuli muodosta Savon Taito –käsityökoulu, jolla olisi virallinen oppilaitoksen asema. Vuonna 2007 Mikkelin yhdistykselle myönnettiin virallinen taiteen perusopetuksen järjestämislupa ja tuntiperusteinen valtionapu. Ensimmäiset laajennetun opetuksen vakinaiset ryhmät aloittivat syksyllä 2008.
Myyntiverkostoa on kehitetty vuosikymmeniä, mutta 1990-luvulta saakka yhdistys oli mukana kehittämässä Taito Shop-ketjua. Piikko-puoti liittyi ketjuun heti alussa eli vuonna 2000. Muut maakunnan käsityökeskukset liittyivät ketjuun vuonna 2006. Uusin Taito Shop/käsityökeskus avattiin Savonlinnaan vuonna 2007 ja se oli tuolloin ketjun 25. myymälä.
—
Käsillä tekemisen tukeminen on luonut alueellemme sadan vuoden aikana taloudellista hyvinvointia, mutta myös sellaista hyvinvointia, jota ei voi arvioida markkoina, euroina tai määrällisinä tulostavoitteina. Käsillä tekijän tuotteista syntyy tarinoita, jotka ovat osa hänen henkilökohtaista elämäntarinaansa, mutta myös osa käsi- ja taideteollisuuden yhteistä suurta tarinaa.
Itä-Karjalan kotiteollisuusyhdistys
Perustaminen
Ensimmäinen johtokunta
rouva Laura Alopaeus (varapj), rouva A. Hildén, neiti Shataloff, johtaja Lauri Mäkinen (pj.), suksimestari Matti Pönkänen, opettaja Linni, rouva Hulda Boje, neiti Lilli Törnudd, neiti Hilja Huchtman, konsulentti Albert Nyberg (rahastonhoit.), agronoomi Juhani Kurikka (siht.), käsityönopettaja Sakari Hautala.
Itä-Karjalan kotiteollisuusyhdistys on perustettu 25.4.1906 Sortavalassa.
Yhdistyksen perustamista oli alun perin ehdottanut J. Kurikka. Hän kuului toimikuntaan, jonka tehtävänä oli koota alueelta näyttelyesineitä Kuopiossa vuonna 1906 järjestettävään valtakunnalliseen kotiteollisuusnäyttelyyn. Käsityöläisiä oli kutsuttu koolle Sortavalaan ja siinä yhteydessä Kurikka ehdotti kotiteollisuusyhdistyksen perustamista. Perustettavan yhdistyksen tuli edistää koko Laatokan-Karjalassa niin puhdetyönä kuin elinkeinonakin harjoitettavaa käsityötä.
Perustavassa kokouksessa valittiin toimikunta laatimaan yhdistykselle säännöt, jäsenet olivat johtaja Lauri Mäkinen, lehtori G.A. Brander, rouva Laura Alopaeus, vapaaherratar Hulda Boije, johtajatar Hilja Huchtman, rakennusmestari Otto Savolainen, agronoomi Juhani Kurikka.
Laadittujen sääntöjen mukaan uuden yhdistyksen tuli antaa koulutusta ja tukea töiden suunnittelussa ja myynnissä ja se oli suunnattu niin ammattilaisille kuin harrastelijoillekin.
Toiminta ennen toista maailmansotaa
Tilat
Yhdistyksellä ei alkuun ollut omia toimitiloja, vaan toimistona toimi neuvojan asunto. Kokoukset järjestettiin Maanviljelysseuran tiloissa. Omat toimitilat yhdistys sai 1933, kun puheenjohtaja Korhonen oli ostanut konkurssihuutokaupassa liikerakennuksen ulkorakennuksineen koulutaloa varten. Rakennus kunnostettiin koulua (Sortavalan Naiskotiteollisuuskoulu) varten ja samaan kiinteistöön muutti myös yhdistyksen toimisto. Koulu tuhoutui myöhemmin 16.2.1940.
Koulutoiminta 1910- ja 20-luvulla
Itä-Karjalan Maanviljelysseura luovutti kiertävät käsityökoulut yhdistyksen haltuun vuonna 1907. Kouluja oli neljä: yksi naisille ja kolme veistokoulua. Vuonna 1910 perustettiin alueelle toinen kiertävä kotiteollisuuskoulu naisille.
Yhdistys sai valvontaansa myös Suojärvellä toimineen paikallisen kutomakoulun (Suojärven kunnan omistama), sekä osittain valvonnanalaiseksi tuli myös Sortavalan Kutoma- ja käsityökoulu. Koulujen toiminta vakiinnutettiin niin, että ne toimivat kolme kuukautta yhdessä paikassa, ja kahdessa eri kylässä kunakin vuonna. Myöhemmin koulut saattoivat olla samalla paikkakunnalla koko vuoden. Koulujen tilaajina eri paikkoihin mainitaan yksityiset henkilöt, Maatalousseurat, Marttayhdistys ja Raittiusseurat.
Kiertävien koulujen syys- ja kevätkaudet oli tapana lopettaa näyttelyillä, jossa esiteltiin kursseilla tehtyjä tuotteita. Tilaisuuksiin järjestettiin usein muutakin ohjelmaa, esim. kotiteollisuusneuvojan esitelmä, runoja ja lauluja. Toimintakertomusten mukaan päättäjäisjuhlat olivat kyläläisten keskuudessa suosittuja ja niihin osallistui mukavasti väkeä.
Tuotteiden myyntitoiminta
Itä-Karjalan Kotiteollisuusyhdistyksen tavoitteena oli alusta asti oman myymälän aikaansaaminen. Sortavalan Kutoma- ja käsityökoulun yhteydessä toimi myyntipiste, josta myytiin oppilastöitä. 1900-luvun alussa kotiteollisuuskauppa toimi Lauri Mäkisen talossa ja välitti tuotteita myyntiin viiden prosentin osuutta vastaan. 1920-luvulla samaa tehtävää hoiti P. Saikkonen Oy.
Vuodesta 1914 lähtien Sortavalassa järjestettiin kerran kuukaudessa kotiteollisuuden toripäivät, missä kaupattiin tuotteita kudonnaisista veneisiin.
Vuonna 1939 yhdistys avasi vihdoin oman myymälänsä, Itä-Karjalan Kotiteollisuuskaupan, jonka osake-enemmistö oli yhdistyksella. Muita kaupan osakkaita olivat Itä-Karjalan Maanviljelys- ja Sortavalan Rouvasväen yhdistys sekä jatkosodan ajalta Laatokan-Karjalan Marttapiiriliitto. Kaupan tavoitteena harjoittaa vähittäiskauppaa koti- ja pienteollisuuden tuotteilla ja niiden raaka-aineilla, huomioiden erityisesti maakunnan omat tuotteet. Toiminnanjohtaja-myymälänhoitajana oli Iina Suntela.
Ensimmäiselle evakkomatkalle saatiin mukaan vain osa kaupan kalustosta ja varastosta ja tavarat sijoitettiin Kuopioon. Kaupan avaamista pohdittiin, mutta lopulta se toteutui vasta keväällä 1942 Sortavalassa, Naiskotiteollisuuskoulun piharakennuksessa, josta se vuonna 1944 siirtyi korjattuun päärakennukseen. Toiminnanjohtajan tehtäviä hoiti 1943 eteenpäin Antti Heikkinen, joka palkkasi kauppaan myös kutojia. Jatkosodan jälkeen kaupan omaisuutta evakuoitiin Kuopion kotiteollisuuskoululle. Kaupalle löydettiin väliaikainen sijoituspaikka Pieksämäeltä, mistä se lopulta muutti yhdistyksen perässä Varkauteen 1948.
Neuvontatoiminta
Vuodesta 1914 lähtien yhdistys sai alueelleen kaksi neuvojaa kiertävien koulujen opettajien lisäksi. Neuvojat olivat yhteisiä Viipurin läänin Kotiteollisuusyhdistyksen kanssa.
Sotien aika
Välirauhan aikana yhdistys jatkoi toimintaansa hajautettuna siirtoväen keskuuteen. Koulut pyrittiin saamaan sinne, minne yhdistyksen väestöä oli eniten sijoitettu:
- Sortavalan Naiskotiteollisuuskoulu Kalajoelle
- Jaakkiman Mieskotiteollisuuskoulu Liperiin, sieltä Tornioon
- Harlun Mieskotiteollisuuskoulun toiminta keskeytettiin
- I kiertävä mieskotiteollisuuskoulu Riistavedelle
- II kiertävä mieskotiteollisuuskoulu Parikkalaan
- I kiertävä naiskotiteollisuuskoulu Kuusjärvelle
- II kiertävä naiskotiteollisuuskoulu Saaren kuntaan
- III kiertävä naiskotiteollisuuskoulu Suonenjoelle
Yhdistyksen keskuspaikka oli tuolloin Kuopiossa.
Vuoden 1942 jatkosodan aikana siirtoväki palasi takaisin asuinsijoilleen. Myös kotiteollisuusyhdistys palasi Sortavalaan. Sortavalan Naiskotiteollisuuskoulu oli pahasti vaurioitunut, samoin Harlun mieskotiteollisuuskoulu ja Jaakkiman koulu oli palanut kokonaan.
Vuonna 1944 Naiskotiteollisuuskoulun tilat saatiin korjattua ja koulu pääsi palaamaan takaisin vanhaan rakennukseensa. Samoihin tiloihin tuli Itä-Karjalan Kotiteollisuuskauppa. Jaakkiman Mieskotiteollisuuskoulu toimi vuokratiloissa, uusia omia tiloja ei sille ehditty saada. Harlun koulun toimintaa ei pystytty käynnistämään, sillä opettaja oli kaatunut sodassa. Vuoden 1942 aikana saatiin toimimaan naisille 3 kiertävää koulua ja miehille seuraavana keväänä.
Neuvontatoiminta sotien jälkeen
Sotien aikana käyttöesineiden pulan takia kudonta- ja ompelukursseille oli runsaasti tulijoita.
Koulujen ja kurssien tarve oli Karjalassa sodan jälkeen niin suuri, että yhdistyksen alueelle saatiin vuonna 1943 Vapaan Huollon Viipurin lääninkeskuksen avustuksella 9 ylimääräistä käsityöneuvojaa. Suuri raaka-ainepula lisäsi esimerkiksi pellavan viljelyä ja lampaiden kasvatusta. Ihmisiä kehotettiin lähettämään lumppuja Karjalan Villa Oy:lle, joka teki niistä lankaa. Jopa Laatokan rannan lehmuksen kuoresta ja kaisloista saatiin myös hyvää kudonnan materiaalia.
Miehille järjestettiin veneentekokursseja, sillä veneistä oli sodan jälkeen pulaa. Laatokan Karjalassa kalastus oli tärkeä keino ”leivän leventämisessä”. Uutena toimintona järjestettiin köydenpunontakursseja, kun konsulentti Antti Heikkinen oli kehittänyt erityisen köydenpunontakoneen, jolla saatiin kotitekoista köyttä niin hampusta, pellavasta, juurista kuin vanhoista verkoista.
Välirauhan jälkeen yhdistyksen kotipaikaksi tuli Kuopio.Kouluja ja kursseja pyrittiin taas järjestämään oman siirtoväestön keskuudessa 1944 ja 1945:
- Sortavalan Naiskotiteollisuuskoulu Virtain Killinkoskella
- Kiertävä naiskotiteollisuuskoulu Saaren pitäjässä
- Kiertävä naiskotiteollisuuskoulu Viitasaarella
- Kiertävä naiskotiteollisuuskoulu Kuortaneella
- Kiertävä mieskotiteollisuuskoulu Kauhavalla
- Kiertävä mieskotiteollisuuskoulu Suonenjoella
Järjestetyillä kursseilla valmistettiin pääasiassa tarpeellisia käyttöesineitä, kuten köyttä, tallukoita, kankaita, astioita, työkaluja, huonekaluja, suksia ja veneitä. Vuonna 1945 Laatokan-Karjalan siirtoväki kokoontui Kuopioon maakuntajuhlilleen, jossa myös kurssien tuotokset olivat esillä.
Toiminnan jatkaminen hajallaan kävi yhdistykselle vaikeaksi, ja 1945 se luovutti koulujen toiminnan Kotiteollisuusjärjestöjen Keskusliiton hoidettavaksi.
Itä-Karjalan kotiteollisuusyhdistyksestä Varkauden kotiteollisuusyhdistykseksi
Sodan jälkeen maassa oli huutava pula käyttötarvikkeista. Ompelutöitä tehtiin Vapaan Huollon työtuvissa, jollainen toimi myös Varkaudessa. Työtuvan yhteyteen alettiin Varkaudessa suunnitella myös kurssitoimintaa. Asian järjestämiseksi otettiin yhteyttä Kotiteollisuusjärjestöjen Keskusliittoon, joka kurssitoiminnan sijasta tarjosi varkautelaisille valmista kotiteollisuusyhdistystä.
10.2.1948 pidettiin ensimmäinen ”neuvottelu” Itä-Karjalan Kotiteollisuusyhdistyksen ja Varkauden ”kotiteollisuuskerhon” kanssa. Samana vuonna 23. toukokuuta pidettiin virallinen kokous, jonka yhteydessä päätettiin jatkaa Itä-Karjalan Kotiteollisuusyhdistyksen toimintaa Varkaudessa nimellä Varkauden Kotiteollisuusyhdistys.
Koska yhdistyksen toimialue pieneni alkuperäisestä, Keskusliitto ehdotti vain yhdistyksen kahden koulun siirtämistä Varkauteen: Uudenmaan Naiskotiteollisuuskoulu, eli entinen Sortavalan Naiskotiteollisuuskoulu Varkauden Naiskotiteollisuuskouluksi ja Itä-Karjalan Mieskotiteollisuuskoulu Himangalta Leppävirralle. Koulu siirtyi kunnan omistukseen 1949, mutta toiminta säilyi edelleen yhdistyksen valvonnassa.
Muut koulut sijoitettiin seuraavasti tehtyjen tarjousten perusteella:
- I kiertävä naiskotiteollisuuskoulu Saaren kunnalle
- II kiertävä naiskotiteollisuuskoulu Kiuruvedelle
- III kiertävä naiskotiteollisuuskoulu Valtion Marttayhdistykselle
- I kiertävä mieskotiteollisuuskoulu Varkauden kotiteollisuusyhdistykselle
- II kiertävä mieskotiteollisuuskoulu Viitasaaren kunnalle
Varkauden Naiskotiteollisuuskoulua varten ostettiin tilat 1948 Varkauden Lehtoniemestä. Varkauden kotiteollisuuskoulu kunnallistettiin vuonna 1978 ja samalla sovittiin Leppävirran koulun siirtymisestä osaksi Varkauden Kotiteollisuuskoulua.
Varkauden Kotiteollisuusyhdistyksen ensimmäiseen johtokuntaan kuuluivat: puheenjohtaja, rehtori Ville Kurimo, varapuheenjohtaja, rouva Astrid Holmberg, sihteeri, konsulentti Antti Heikkinen, rouva Mary Glöersen, rouva Ester Suhonen, varatuomari Eemeli Koponen ja varajäsenet opettaja Kalle Kuosa, rouva Carita Ström ja maanviljelysneuvos Karl Grotenfelt.
Neuvonta-aseman toiminta aloitettiin marraskuun alussa 1948 ”Kuntolassa”, entisessä kirkko- ja koulurakennuksessa Päiviönsaarella.
Toiminnasta
Vuosi 1955 mainitaan olleen kohokohta yhdistyksen toiminnassa, kun Kotiteollisuusjärjestöjen Keskusliiton XXVI edustajankokous pidettiin Varkaudessa. Aluetta ja sen kotiteollisuutta saatiin tehtyä tunnetuksi alan aktivisteille.
Vuosina 1959-1960 yhdistys hoiti Joroisten kansalaiskoulun käsityön opetuksen.
1960-luvulta lähtien kurssien talous helpottui, kun kotiteollisuuskoulujen kautta järjestettyinä niihin voitiin saada maataloushallitukselta valtionapua.
Yhdistys järjesti kursseja 1950-luvulta lähtien kesäisin myös koululaisille.
1970-luvulta neuvonta-asematoimintaa laajennettiin myös muihin kuntiin, lisäksi Heinävedellä toimi kiertävä käsityökoulu vuosina 1957- 59. Toiminnan laajeneminen ja vilkastuminen Varkauden ympäristökunnissa aiheutti sääntöihin tarkistuksen ja yhdistyksen nimenmuutoksen. Vuonna 1976 yhdistyksen nimi muutettiin Varkauden seudun kotiteollisuusyhdistykseksi. Kuhunkin toimialueen kuntaan haluttiin lisäksi juurruttaa sen omaan kulttuuri-ilmastoon soveltuva vuotuinen perinnetapahtuma, näitä olivat esimerkiksi Varkaudessa Ruukin Ruppeema, Heinävedellä Helluntain Heilastus ja Joroisissa pihatapahtumat.
Näyttelytoiminnasta
Koulujen kevätnäyttelyt olivat perinne jo alusta pitäen.
» Mainittavimpia näyttelyitä, joihin osallistuttu tai itse järjestetty:
- perheenemäntien talvipäivät Varkauden työnväentalolla 1950
- osallistuminen Savon messuille
- ”Meiltä ja muualta” –näyttely 1952
- näyttely Kotiteollisuusjärjestöjen Keskusliiton edustajainkokouksen yhteydessä Varkaudessa 1955
- Koti-Kunto Oy:n näyttely Ruotsin Sandvikenissä Pohjolan Päivien aikaan 1965
- Leppävirran ryijy- ja raanunäyttely
- Pellavasta parasta –näyttely 1957
- 1950 –luvulla katettujen pöytien näyttelyt
- Suomalaisen työn viikko Varkaudessa 1958
- Elettiinhän ennenkin –näyttelyt -62 ja -63 Varkauden museossa
- Itä-Suomen Maapäivät 1968
- Näyttelyjen lisäksi järjestettiin erilaisia kilpailuja, esim. -49 ja -52 kehruukilpailut, neuletöiden kilpailut, kilpailu napinläpien valmistamisesta ja päärmäämisestä.
Varkauden neuvonta-asema
Heinäveden neuvonta-asema
perustettu Heinäveden maa- ja kotitalousnaisten aloitteesta
toiminta aloitettiin 5.11.-73 ”vanhalla apteekilla”
Leppävirran neuvonta-asema
perustava kokous 4.10.1971 Leppävirralla Riihelässä
taustavaikuttajina Leppävirran Martat ja Maa- ja Kotitalousnaiset
Joroisten neuvonta-asema
neuvonta-aseman perustamisen taustalla vaikutti useampi yhdistys (mm. paikallinen maa- ja kotitalousnaiset, marttayhdistys, Osuuskaupan naistoimikunta, Autonaiset..)
perustava kokous 16.9.1971
Kangaslammin neuvonta-asema
toiminut syksystä 1984 Marttojen ja Maa- ja kotitalousnaisten aloitteesta
Savonrannan neuvonta-asema
perustettiin 13.1.1986
Neuvonta-aseman toiminta aloitettiin marraskuun alussa 1948 ”Kuntolassa”, entisessä kirkko- ja koulurakennuksessa Päiviönsaarella. Kutomapuolen opettajana toimi Kerttu Vallittu (erosi 49, tilalle Etti Pekonen) ja ompeluneuvojana Ester Suhonen. Vastaavina neuvojina toimivat myös Mirja Karvonen 1951-1985 ja Maire Nevalainen vuosina 1985-1986.
Kursseja järjestettiin muun muassa kehruusta, ompelusta, kasvivärjäyksestä ja olkitöistä, pitsinnypläyksestä, köyden punonnasta, tuohitöistä, veneenrakennuksesta. Vuonna 1962 neuvonta-asema ja yhdistyksen toimisto siirtyivät uuteen ”Kuntolaan” Ämmänkosken partaalle. Toiminnot siirtyivät Kauppakatu 173:een vuonna 1979.
Alussa toiminnan painopiste oli kudonnassa, erityisesti räsymatot saavuttivat mainetta ja 80-luvun kuluessa toimintaa pyrittiin monipuolistamaan ja neuvonta-asemalle hankittiin välineistöä erityistöihin ja koneneulontaan sekä ompeluun.
Varkauden kotiteollisuusyhdistyksen myyntitoimintaa
Yhdistyksen myymälä avattiin aluksi vuonna 1948 Varkauden neuvonta-asemalla Kuntolassa, missä se sai uuden nimen Koti-Kunto Oy. Kuntolasta myymälä siirtyi vuonna 1953 omiin tiloihin Pehesaaren taloon Ahlströminkadulle, jossa toimintoja laajennettiin vuonna 1965. Myymälä siirrettiin vuonna 1977 Keskus-Hotellin taloon, missä se jatkoi toimintaa lakkautukseensa asti 1985.
Muuta yhdistyksen historiasta
Varkauden seudun käsi- ja taideteollisuusyhdistys 1990-lukua
Pitkään yhdistys toimi suurempien yhdistysten keskellä ja se mainittiin mm. vuonna 1994: ”pienenä, uusia haasteita vastaanottavana ja kokeilevana sekä uteliaana löytämään uudenlaisia tapoja toteuttaa tämän päivän käsi- ja taideteollisuuden elinkeinotoimintaa sekä kudonnan-, ompelun-, kankaanpainannan-, ja kivenhionnan neuvontaa”. Yhteistyötä käsityöläisten kanssa tuotteiden markkinoinnissa tehtiin 1980-luvun alusta lähtien. 1990-luvulla oli mm kesäisin ja ennen joulua Käsityöpuoti Varkauden parhaalla liikepaikalla.
Ystävyyskaupunkiyhteistyö
Vuonna 1993 Varkauden seudun käsi- ja taideteollisuusyhdistys osallistui yhdessä Varkauden kaupungin kanssa ystävyyskaupunki Rüsselheimissa järjestetyille joulumarkkinoille. Suomalainen käsityö sai markkinoilla julkisuutta. Yhdistyksen omien tuotteiden lisäksi mukana oli tuotteita neljältätoista käsityöyrittäjältä. Samana vuonna yhdistys vei tietoa suomalaisesta käsityöstä myös toiseen ystävyyskaupunkiin Petroskoihin. Matkalla käytiin myös yhdistyksen syntysijoilla Sortavalassa. Yhteistyötä Varkauden ja Petroskoin käsi- ja taideteollisuusalan ammattilaisten kesken jatkettiin 1990-luvulla.
Mikkelin läänin kotiteollisuusyhdistys
Mikkelin käsi- ja taideteollisuusyhdistys RY 1991-2005
Taito Itä-Suomi ry, 2006-
Perustaminen
Ensimmäinen johtokunta
Ensimmäiseen johtokuntaan kuuluivat: käsityönopettaja Lina Cederhvarf, satamamestari O. Hokkanen, tehtailija F.F. Wickström, neiti Siiri Harviainen, käsityönopettaja Olga Tepponen ja käsityönopettaja Abel Pärnänen.
Mikkelin Kotiteollisuusyhdistys perustettiin 17.12.1908 Savonlinnassa pidetyn Mikkelin läänin maanviljelysseuran syyskokouksen yhteydessä. Lauri Kuoppamäki esitelmöi kokouksessa kotiteollisuusyhdistysten tarpeellisuudesta.
— tarkoituksena on ylläpitää ja perustaa kotiteollisuuskouluja ja muita kotiteollisuutta edistäviä laitoksia sekä esitelmillä, kokouksilla, näyttelyillä ja välittämällä ja edistämällä kotiteollisuuden tuotteiden menekkiä, ynnä muilla keinoilla koittaa vaikuttaa siihen suuntaan, että sekä puhdetyönä että elinkeinona harjoitettu kaikenlaatuinen kotiteollisuus edistyisi yhdistyksen vaikutusalueella.
-Yhdistyksen säännöistä 1908-
Yhdistys liittyi aluksi itsenäisenä alaosastona maanviljelysseuraan, mutta irtaantui seurasta myöhemmin 1921, josta lähtien se toimi täysin itsenäisenä yhdistyksenä.
Tilat
Vuonna 1911 yhdistykselle palkattiin ensimmäinen sihteeri ja oma toimistohuone. Myöhempinä vuosikymmeninä yhdistyksen toimisto sijaitsi väliaikaisissa tiloissa, jopa sihteeri-konsulenttien kotona.
1950-luvulla yksi yhdistyksen päätavoitteista oli saada omat tilat toiminnalleen: v. 1952 oli perustettu kiinteä neuvonta-asema, joka väliaikaisesti sijoitettiin Mikkelin tyttölyseon koulutaloon. Tilapuutteen vuoksi yhdistys joutui kuitenkin muutaman vuoden kuluttua lakkauttamaan neuvonta-aseman toiminnan.
1954 Mikkelin Seudun Osuuskassa möi yhdistykselle vanhan puutalon tontteineen Porrassalmenkadun ja Vuorikadun kulmauksesta. Rakennuksiin ajateltiin sijoittaa naiskotiteollisuuskoulu, neuvonta-asema, yhdistyksen toimisto ja vuosikymmenten jälkeen henkiin herätettävä kotiteollisuuskauppa.
Koulu- ja kurssitoiminta
Koulut
Vuonna 1909 yhdistyksellä oli hoidettavanaan kaksi kiertävää nais- ja kaksi kiertävää mieskotiteollisuuskoulua. Lisäksi yhdistyksen valvontaan kuului Savonlinnan Kutoma- ja Käsityökoulu, Itä-Savon Mieskotiteollisuuskoulu Säämingin Pääskylahdessa. ja Anttolan Mieskotiteollisuuskoulu. (Lakkautettiin 1914). Koulujen merkitys oli suuri, sillä monelle nuorelle käsityökoulu oli ainoa koulu mitä he kävivät rippikoulun jälkeen.
Talvisodan aikana siirtoväen lisäksi alueelle siirtyi evakkoon: Käkisalmen naiskotiteollisuuskoulu Mikkeliin vuonna 1940 ja Perkjärven mieskotiteollisuuskoulu Pieksämäen kauppalaan 1940 ja sieltä edelleen Lappeenrantaan 1949. Koulut olivat täynnä, sillä. Mikkelin läänissä pienviljelijäväestön määrän lisääntyminen, evakot, sotaorvot ja sodista palaavat, vailla ammattia olevat nuoret miehet lisäsivät kotiteollisuusalan koulutuksen tarvetta ja oppilasmääriä aina 1950-luvulle saakka.
Alan koulutus sai hyvin tukea Mikkelin läänin alueella ja kouluja perustettiin ahkerasti. Mikkelin läänin kotiteollisuusyhdistyksellä oli 1960-luvun puolivälissä yhdeksän omaa koulua. Valtion avustukset kattoivat tuolloin enää noin 70-80% kuluista. Koulujen ylläpito oli ongelmallista. Vuodet 1970-71 olivat suurten muutosten aikaa koulutoiminnoissa. Toteutettiin kolmen kotiteollisuuden koulutuskeskuksen suunnitelman. Kiertävät kotiteollisuuskoulut tuli yksikköinä lakkauttaa. Kotiteollisuuskoulut jäivät Mikkeliin, Savonlinnaan ja Juvalle. Muutokset jatkuivat ja vuonna 1974 Mikkelin kaupunki otti kotiteollisuuskoulun omistukseensa. Mikkelin koulu oli lakkautettu. Savonlinnan kotiteollisuuskoulun tilannetta arvioi toimikunta ja vuonna 1976 oppilaitos siirtyi paikallisen kuntainliiton omistukseen.
Kurssit
Kurssitoimintaa järjestettiin jo ensimmäisistä vuosista lähtien. Juho Voutilainen, ensimmäinen sihteeri-konsulentti järjesti lyhytkursseja eri puolilla lääniä, liikkuen hevoskärryillä.
1960-luvun rajun rakennemuutoksen myötä pienviljely kävi kannattamattomaksi ja nuoret muuttivat kaupunkeihin ja ulkomaille. Kotiteollisuusyhdistys sai valtiolta tukea järjestääkseen työllisyyskursseja. Erityisesti ammattitaidottomille nuorille järjestettiin yleensä vuoden kestäviä; kutomakursseja, kotiompelijakursseja, teollisuusompelijakursseja sekä maatalouskoneiden korjaus- ja asennuskursseja.
Lisääntynyt vapaa-aika toi haasteita yhdistyksille 1970-80-luvulla. Mikkelin seudullakin lyhyttkurssien osuutta toiminnoissa lisättiin ja etsittiin ajassa liikkuvia aiheita. Tehtiin kuultokudoksia, batiikkitöitä, trikoovaatteita, nahkatöitä ja puoliryijyjä. Uusia materiaaleja ja tekniikoita tuotiin tutuiksi ja pyrittiin löytämään myös asiakkaita; eläkeikäiset, työelämästä poissaolevat, vastapainoa työelämälle etsivät, mielenterveyskuntoutujat, kehitysvammaiset ja invalidit.
Neuvontatoiminta
Vuonna 1911 yhdistykselle palkattiin ensimmäinen sihteeri, Bertta Simola ja vuonna 1915 aloitti ensimmäinen kokopäiväinen sihteeri-konsulentti, opettaja Juho Voutilainen. Voutilainen paneutui kotiteollisuuden edistämistoimintaan, kuten neuvontaan, piirustusten ja mallien toimittamiseen, luentojen pitämiseen ja näyttelyiden järjestämiseen.
» Juho Voutilainen kartoitti alueen käsityötaitoja:
Juvalla valmistettiin huonekaluja varakkaalle väelle ja länkiä Venäjälle, Rantasalmella tehtiin nahkatuotteita kuten rukkasia ja tupakkakukkaroita, Ristiinassa ja Anttolassa tehtiin veneitä ja rekiä ja naiset toimivat kankureina. Pieksämäellä oli kutojia. Puumalassa mäkitupalaiset ja torpparit kutoivat kankaita ja miehet valmistivat ajo- ja työkaluja. Heinävedellä oli erikoistuttu tupakka-, suksi-, ja lankatuotantoon ja naiset tekivät reunusnauhoja ja kintaita. Hirvensalmen mäkitupalaiset valmistivat rauta – ja teräkaluja. Joroisissa valmistettiin hienoja kankaita, lattiamattoja ja tuolinpäällisiä ja miehet astioita, veneitä ja rekiä.
» 1920-luvun sihteeri-konsultti Matti Tulkki kertoi vuosittain alan voimakkaasta kasvusta paikallisissa lehdissä.
Kotiteollisuustyö jättää huomattavia taloudellisia arvoja niille paikkakunnille, joissa koulut kulloinkin sijaitsevat, puhumattakaan siitä opista ja tiedosta, jonka koulussa olija kaiken muun lisäksi saa ja joka pienemmässä tai suuremmassa määrin vaikuttaa itse kunkin taloudellisiin oloihin.”
(Matti Tulkki, Mikkelin sanomat 1.3.1925).
Neuvonta sodan aikana
Sodan aikana toiminnoissa, niin kursseilla kuin kouluissa ja neuvontatyössä painotettiin erityisesti paikkaus- ja korjaustöiden, kotoisten raaka-aineiden käsittelyn ja käytön opetusta koriste- ja ”toisarvoisten töiden” sijaan. Oli oltava myös omavaraisia.
”Esille siis paikkaamiset, parsimiset, kehräämiset, ja myöskin kutomistyö ja ajokalujen korjaukset sekä uusienkin tekeminen, jos vain taitoa riittää. Siirtolaisille olisivat käsityöammatit ja erittäinkin niistä sellaiset, jotka eivät vaadi erikoisempaa työkalustoa ja suorittaa pienissä tiloissa, ovat hyvin sopivia työmuotoja. Esimerkiksi astioiden tekeminen, korien valmistus ja suutarintyö ovat tällaisia.”
Sodan jälkeen oli vallalla voimakas jälleenrakennuksen henki. Käsityön ajateltiin auttavan myös siirtoväen sopeutumista. Kun kotitarvekäsityön neuvontaa antoivat myös martat, maatalousnaiset ja pienviljelijäyhdistykset, kotiteollisuusyhdistysten neuvonta kohdistui erityisesti elinkeinotoiminnan tukemiseen.
Kun arki vähitellen normalisoitui, alkoi teollisesti tuotettu tavara yleistyä ja käsityö menetti merkitystään. Ajattelun seurauksena 50- ja 60-luvulla valtionavut neuvontatyölle laskivat, alan koulujen määrärahat pienenivät. Oli uudistuttava ja otettava käyttöön myös alan uusimpia työmenetelmiä, koneita ja välineitä. Oli myös niitä, jotka halusivat pitäytyä ainoastaan perinteisissä toiminnoissa.
Neuvonta-asemia alettiin perustaa.
Vuonna 1952 yhdistys sai omat tilat joihin sijoittuivat naiskotiteollisuuskoulu, neuvonta-asema, yhdistyksen toimisto ja vuosikymmenten jälkeen henkiin herätettävä kotiteollisuuskauppa. Ensimmäiseksi neuvonta-aseman hoitajaksi nimettiin Mikkelin naiskotiteollisuuskoulun johtaja, kotiteollisuusopettaja Irja Mahkonen. Neuvonta-asema oli naisten suosiossa. Asemalla kävi ammattilaisia ja harrastajia hakemassa malleja, työvälineitä, koulutusta ja ohjausta.
Yhdistyksen 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Pieksämäelle perustettiin neuvonta-asema vuonna 1958.
1960-luvulla kotiteollisuuden uskottavuus heikkeni ja perinteinen käsityö ei ollut enää muodikasta ajan urbaaniin ilmapiiriin. Tilannetta pyrittiin parantamaan siirtymällä harrastajamaisuudesta enemmän yrittäjyyden tukemiseen, lisäämällä markkinointineuvontaa ja tuotekehittelyn ohjausta.
1970-luvulla alan arvostus lähti uuteen nousuun mm. valtion aluepolitiikan myötä. Julkinen sektori ymmärsi alan työllistävän merkityksen syrjäseuduille. Kotiteollisuusalalle saatiin uusia valtionapuja yhdistyksien toiminnanjohtajan, konsulenttien ja neuvojien toimiin. Uusia neuvonta-asemia perustettiin Juvalle 1976 ja Rantasalmelle 1979. Savonlinnaan perustettiin myymälä.
Sama kasvun aika jatkui vielä 1980-luvulla ja uusia neuvonta-asemia perustettiin kuntien tuella alussa Kangasniemelle ja Ristiinaan, 1986 Punkaharjulle ja 1987 Hirvensalmelle. 1980-luvun alussa tuettiin maakunnan ammatillista kotiteollisuusyrittäjyyttä. Maakunnan neuvonta-asemat työllistivät kymmeniä työntekijöitä vakituisesti ja työllistämistuella määräaikaista henkilökuntaa. Yhdistyksellä oli kutojia omassa verkostossaan tekemässä tilaustuotteita ja myyntituotteita myymälöihin ja matkailukeskuksiin.
Käsityöneuvonnalla on ollut suuri kulttuurinen merkitys käsityöperinteen vaalimisessa.
» Neuvonta-asemalla
Aino astuu neuvonta–aseman työpajaan heti ovien avauduttua. Joskus kiireaikaan hän on saanut vara-avaimen ja tullut aamun sarastaessa. Kolme metriä ruskea beesisävyistä rahkalankamattoa odottaa kutojaansa Ainolle varatuissa kangaspuissa. Näppärästi hän kiepsahtaa tutulle penkilleen. Pingotin paikoilleen, loimien kiristys ja työni voi alkaa. Ajatuksen lentävät omia polkujaan, mutta silmä seuraa työtä: kude viriöön reunan kiristys, pingottimen vaihto…Kesä ja puutarhatyöt painavat jo päälle. Mies ei kykene juuri auttamaan vaivojensa vuoksi, joten yksin nekin hommat kaatuvat Ainon harteille. Tämän talven kahdeksas matto pitää saada valmiiksi ja myyntiin ennen kuin pahimmat kevätkiireet alkavat. Mattopalkkioillaan hän ostaa uusia puutarhakaluja, siemeniä ja mansikantaimia. Puutarhanhoito on mukavaa vaihtelua tämän talvi-istumisen päätteeksi –Paikat välillä jäykistyvät kahdeksan tunnin lonksuttelusta ja niskoja kiristää. Vielä pitäisi ennättää kutoa ylioppilaaksi tulevalle ensimmäiselle lapsenlapselle lahja, vaikka ruusuinen kuultokudos. Täytyy suunnitella neuvojan kanssa, löytyisikö sopivaa mallia. Hyvää apua Aino on aina tarvitessaan saanut neuvonta-asemalla asiaan kuin asiaan. Siksi hän niin mielellään tulee iloiseen joukkoon. Kahvitauolla parannetaan yhdessä maailmaa, juttua riittää pyöreän pöydän äärellä. Tässä rennossa ilmapiirissä sitä tekee aivan ilokseen tilaustöitä, joskus kiireelläkin aikataululla. Kun päivän kudontaurakka on puissa – 1,8 metriä lisää mattoa, Aino irrottaa pingottimen, löysää työn ja siistii paikkansa. Neuvoja lupaa etsiä malleja seuraavaksi päiväksi ja houkuttelee messureissulle mukaan tutkailemaan uusia tuulia. Aina sieltä jotain mukaan tarttuu, Aino tuumailee.
Välitystoiminta
Ensimmäisten vuosikymmenten aikana sihteeri-konsultti huomasi että pitäjän vaurauteen vaikutti sen sijainti. Kaupunkien lähipitäjillä oli enemmän ansiokotiteollisuuden harjoittajia, sillä heillä oli mahdollista myydä tuotteitaan laajemmalle asiakaskunnalle sekä kotiteollisuuskauppojen kautta kuin kaupunkien markkinoilla. Mikkelin markkinat ja uusi kotiteollisuuskauppa Kotipaja olivat hyviä myyntipaikkoja.
Seuraavina vuosikymmeninä käsityötuotteiden myynti ja markkinointi oli satunnaista ja vaihtelevaa. 1960-luvulla kotiteollisuuden uskottavuus heikkeni. Perinteinen käsityö ei ollut enää muodikasta ajan urbaaniin ilmapiiriin. Keskusliitto kannusti yhdistyksiä perustamaan myymälöitä omilla alueillaan ja vuonna 1965 Mikkelissä avattiinkin Piikkopuoti, jonka ensimmäisenä myymälänhoitajana toimi Laina Honkanen.
Välitystoiminnasta liiketalouteen
1980-luvulla käsityöalan toimijoiden kouluttautuminen liiketalouden eri osa-alueiden toimintojen perusteisiin nähtiin tärkeänä osana toimintamahdollisuuksien vahvistamista. Piikkopuoti ja Pasmapuoti yhtiöitettiin vuonna 1980. Yhdistyksen henkilökunta opiskeli budjetointia, asiakaspalvelua, myyntiä ja markkinointia sekä henkilökunnan toimenkuvia selkeytettiin. Liiketaloudellinen toiminta tuli osaksi arkea. Yhdessä maakuntaliiton ja työvoimapiirin kanssa käsityöyrittäjille suunniteltiin käsi- ja taideteollisuustoimintaa tukeva yrittäjäkoulutus, jossa keskityttiin erityisesti tuotekehittelyyn, hinnoitteluun ja markkinointiin. 1980-luvun lopulla Mikkelin läänin alueella koti- ja käsiteollisuusalan työntekijämäärät kasvoivat.
Näyttelyt ja kilpailut
Ensimmäinen sihteeri-konsulentti Voutilainen järjesti läänin eri osissa puhdetyökilpailuja. Kotiteollisuusalan näkyväksi tekeminen ja verkottuminen nähtiin tärkeäksi kehittämisalueeksi jo toiminnan alkuaikoina. Tunnettuutta ja tuotteiden menekkiä haluttiin vahvistaa erilaisten messujen, tapahtumien, kilpailuiden ja teemaviikkojen avulla.
Ensimmäinen valtakunnallinen konkreettinen näkyvä tilaisuus oli Helsingissä vuonna 1920 pidetyt Suomen Messut. Myös Mikkelistä organisoitiin osallistujia näille messuille. Kotiteollisuus sai näkyvyyttä messuilla erityisesti Lauri Kuoppamäen ansiosta. Messuinnostus kasvoi Mikkelin läänin alueella ja heinäkuussa 1922 osallistuttiin runsaslukuisesti. Messuilta tuli monia palkintoja ja kunniamainintoja.
Messuille ja näyttelyihin osallistumista jatkettiin aktiivisesti 1920-30- luvuilla sekä myöhempinä vuosikymmeninä.
1980-luvulla tuotekehityksen, verkottumisen ja laadun kohottamisen myötä järjestettiin näyttäviä näyttelyitä ja myyntitapahtumia mm. Oopperajuhlien yhteydessä. Samoihin aikoihin aloitettiin myös Taitavin käsin –kilpailu, johon kutsuttiin alueen käsityöläisiä. Vuodesta 1985 alettiin valita myös vuoden käsityöläinen. Samanaikaisesti tehtiin yhteistyötä mm. tekstiilitaiteilijoiden ja tuotesuunnittelijoiden kanssa.
Kenkäverosta käsityömatkailun kärkituote
Toiminnanjohtaja Laina Kujanpää ryhtyi ideoimaan yhdistykselle uutta keskusta. Hän esitti Mikkelin kaupungille toiveen, että Maaseurakunnan omistama Kenkäveron pappila annettaisiin yhdistyksen käyttöön. Yhdistyksen kehittämistyöryhmä tiivisti toiveet pappilaan sijoitettavista toiminnoista: puutyöasema, monitoimintakeskus työpajoineen, käsityöläisten työtiloja, myynti- ja näyttelytilat ja elinkeinokonsultin tilat. Näin haluttiin vahvistaa alan työllisyyttä. Suunnitelmat epäilyttivät Mikkeliläisiä. Idea jäi elämään ja yhdistyksen sisäisen arvioinnin jälkeen tehtiin esitys kaupungin edustajille Kenkäveron pappilan uusiokäytöstä.
Kenkävero toimi pappilana vuoteen 1967 saakka. 1970-luvulla Kenkäveron pappila jäi heitteille. Pappilassa oli erilaisia verstaita, pajoja ja siellä asui myös alueen asunnottomiakin. Rakennukset rapistuivat ja Mikkelin maaseurakunnalta pyydettiin 1980-luvun alussa selvitystä rakennusten kunnostuksesta. Tiloille ehdotettiin monenlaista käyttöä; mm. museo- ja koulutustiloina.
Uusi toimintakeskus aloitti toimintansa päärakennuksen avaamisella 29.6.1990. Tutustuminen alueen toimintoihin ja tuotteisiin alkoi. Yhdistyksen uusi matkailullinen toiminta alkoi. Kenkäveron alueesta muodostui monipuolinen toiminnallinen kokonaisuus, näyttelyineen, työpajoineen, neuvontatiloineen. Tilat olivat vuokrattavissa juhliin ja erilaisiin tapahtumiin. Ruoka- ja kahvitarjoilupalveluita hiottiin. Myös Kenkäveron pihapiiristä luotiin 400 kasvin luomupuutarhan. Pihapiirin pappilapuiston ominaisuus säilytettiin.
Kenkäverosta muodostui merkittävä matkailu – ja käsi- ja taideteollisuusalan keskus. Käsi- ja taideteollisuusliitto myönsi vuonna 1992 Laina Kujanpäälle Vuoden teko-tunnustuksen. Kenkäverosta on muotoutunut merkittävin käsityömatkailukohde.
Kenkäveron tunnettuutta ja tuloksellisuutta pyrittiin hankkeiden avulla lisäämään 2000-luvulla. Muun muassa Kukko kutsuu Kenkäveroon –kehittämishanke, jolla pyrittiin nostamaan matkailukohteen brandiä. Pääsymaksut poistettiin, käsityötuotteiden myynti siirrettiin gallerian yhteyteen ja ravintolatoiminta siirrettiin käta-yhdistykselle sen siirtyessä samalla ympärivuotiseksi. Toiminnan ympärivuotisuus vahvistui.
Yhdistys ja samalla Kenkävero on ollut mukana alueensa matkailullisessa kehittämisessä. Verkostoveto-hankkeen yhteydessä luotiin pohjaa Saimaan Charmanteille, jonka muodostivat kaksitoista eteläsavolaista matkailukohdetta. Vuonna 2007 neljätoista eteläsavolaista yritystä muodostivat osakeyhtiömuotoisen yhteistyöverkoston. Yhtiön hallituksen puheenjohtajana toimi alussa Anne Ossi.
Tärkeä osa Kenkäveron toimintoja on sisältötuotanto. Käsityötuotteiden myynnin ja esittelyn ohella kävijöille halutaan tuoda esille paikallista kulttuuriperintöä. Kenkäveron oma tarina kertoo samalla eteläsavolaisesta historiasta. Vuosien myötä on syntynyt erilaisia tarinoita; lasten pappilatarinoita, pappilan kummitustarina, vankitarina, henkilötarinoita Kenkäverossa asuneista, tarinoita pappilan piioista ja rengeistä. Erikseen löytyvät vielä jouluun ja pääsiäiseen liittyvät tarinat. Myyntituotteet ja näyttelykokonaisuudet sisältävät myös omat tarinakokonaisuutensa joiden avulla asiakkaat saavat kokonaisvaltaisen elämyksellisen kokemuksen.
Monien vuosittaisten tapahtumien ohella Kenkäverossa on esitetty kaksi kertaa oma tilausnäytelmä; vuonna 2002 Kenkäveron kosija ja Tilkkuenkelit vuonna 2008.
Kansallispukuneuvonta
Kansallispuvut kokivat uuden tulemisen 1980-luvulla. Uusia pukujen suunnittelutöitä laitettiin vireille ja perustettiin toimikuntia. Suunnittelutyötä tehtiin yhteistyössä Suomen kansallispukukeskuksen kanssa. Neuvosto koulutti paikallisia kansallispukuneuvojia. Mikkelin läänin alueen kansallispukuneuvontaa edisti useiden vuosikymmenten aikana Aili Ruhanen, joka oli kotiteollisuusyhdistyksen oma ompeluneuvoja.
1980-luvulla tutkittiin alueellisia pukuja. Pieksämäen seudun puku valmistui 1986 ja Suur-Savon naisen ja miehen puvut tarkistettiin 1988.
1990-luvulla tarkistettiin Mäntyharjun seudun naisenpuku ja Kangasniemen puku. Vaativin oli Tuukkalan muinaispuku eli nykyiseltä nimeltään Mikkelin seudun muinaispuku. Jo 1880-luvulla aloitettu tutkimus- ja valmistustyö saatiin loppuun vuonna 1996. Hankkeesta yhdistys sai Käsi- ja taideteollisuusliitolta Vuoden teko –palkinnon.
Aili Ruhanen ja kansallispuvut
Aili Ruhanen kävi Wetterhoffin kotiteollisuuskoulun kudonta- ja ompelulinjan ja ompeluneuvojakurssin. Valmistumisensa jälkeen 1960-luvulla Ruhanen tuli töihin Mikkelin läänin kotiteollisuusyhdistyksen ompeluneuvojaksi ja hän piti kursseja eri puolilla lääniä. Heti alusta lähtien Aili Ruhanen perehtyi kansallispukuihin. Hän on ohjasi aluksi Suur-Savon kansallispuvun valmistajia, mutta vähitellen hän perehtyi laajemmin kansallispukujen valmistukseen. Hän osallistui ensimmäiselle kansallispukuohjaajan kurssille 1979. Ruhasen kansallispukutietämys karttui ja hänestä tuli arvostettu kansallispukuasiantuntija. Hän valmisti kansallispukujen kaavoja ja ohjeita, ohjasi, suunnitteli ja järjesti kansallispukukursseja, kokosi näyttelyitä, piti esitelmiä, teki kansallispukututkimusta ja esitti ehdotuksiaan Kansallispukuneuvostolle.