Artikkeli julkaisusta Lyhyt oppimäärä koulukäsityöhön (2003)
Tiivistelmä: Tyttöjen käsityönopetuksen muutos kansakoulusta alkavaan peruskouluun 1866–1970
Artikkelin kirjoittaja: Päivi Marjanen
Kasvatustieteen maisteri, tekstiilityön lehtori Päivi Marjanen käsittelee tyttöjen käsityönopetuksen muutoksia vuoden 1866 kansakouluasetuksesta 1970-luvulle alkavaan peruskouluun.
Naiskäsityöt tulivat kansakoulun oppiaineeksi Uno Cygnaeuksen ansiosta. Kansakoulun käsityönopetuksen tuli olla kasvattavaa. Oppiaine oli sivistävä. Rahvaan tytöille käsitöistä oli käytännön hyötyä.
Käsityönopetuksen tavoitteet eivät kansakoulun ensimmäisinä vuosikymmeninä olleet kouluja velvoittavia. 1890-luvulla vain 20 % lapsista oli kouluopetuksen piirissä. Vasta 1920-luvun alun oppivelvollisuuslaki kasvatti merkittävästi käsityönopetuksen piirissä olevien tyttöjen määrää.
Vuodesta 1881 lähtien kansakoulun käsityönopetusta määrittivät (a) mallikurssit, joiden mukaan opetuksen tuli edetä oppilaan kykyjen ja näppäryyden mukaan helpommasta vaikeampaan. Vuonna 1893 käyttöön otettiin (b) mallisarjat, joiden työkohtaiset ohjeet tukivat mallikurssien tavoitteita.
Sopivia naiskäsitöiden työtekniikoita olivat neulominen, liina- ja pitovaatteiden ompeleminen, mitan ottaminen, kaavojen piirtäminen ja leikkaaminen sekä ompelemiseen liittyen paikkaaminen, parsiminen, nimeily ja virkkaus.
Käsityönopetusta uudistettiin vuonna 1910-luvulla. Vuonna 1912 valmistui Mikael Soinisen johdolla toiminut Kansakoulun käsityönopetus -komiteamietintö.
Käsityönopetuksesta tuli harjoitusaine ja käyttöön otettiin (c) työsarjat. Komitea piti tärkeänä monipuolista kätevyyden harjoittamista. Oppilaan ei enää tarvinnut hallita kokonaisia työsuorituksia, sillä myös työelämässä oltiin siirtymässä työn osittamiseen.
1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa varsinaisen kansakoulun käsityönopetuksessa korostettiin käytännöllisyyttä. Oppilaan persoonallisuuden kasvattamisella pyrittiin aikaan saamaan itsenäisiä ja ahkeria kansalaisia.
Käsitöissä koululaiset oppivat kunnioittamaan käden työtä. Opetus palveli lapsen toiminnan ja luomisen tarvetta. Lisäksi se kehitti huolellisuutta ja tarkkuutta, muotoaistia ja järjestelytaitoa sekä kestävyyttä.
Vuoden 1968 peruskoululaki muutti tyttöjen käsitöiden nimen tekstiilikäsityöksi ja myöhemmin tekstiilityöksi. Sitä opetettiin peruskoulun seitsemänteen luokkaan asti pakollisena ja kahdeksansilla ja yhdeksänsillä luokilla valinnaisena aineena.
Peruskoulussa tekstiilityön pääalueet olivat vaatetus, kodin tekstiilit ja vapaamuotoiset työt.
Suomalainen peruskoulu muutti käsityönopetusta prosessipainotteiseen suuntaan. Kuten aiemmin kansakoulussa tekstiilityön arvoa ei enää liity pelkästään hyötyyn. Käsityöllä oli merkitystä oppilaan mielenterveydelle, luovuudelle ja sosiaalisuudelle. Nykyisin sitä pidetään myös merkityksellisenä vapaa-ajan toimintamuotona.