Tuula-Maija Magga-Hetta

Koipinahkakintaisiin tarvitaan yhden poron koipinahat eli kunturan verran. Sen opetti vuotsolaiselle saamen käsityön taitajalle Tuula-Maija Magga-Hettalle hänen äitinsä:

”Kävin äitin koulussa kun äiti piti näitä kursseja – opin siellä näitä nahkatöitä tekemään ja takkeja ja kaikkia. Sitten mulle yhtä’äkkiä sanottiin että lähe opettamaan. Minä sanoin että mitä minun täytyy sitten opettaa ja se oli se nahanteko. Mie sitten lähin opettamaan ja olen sillä tiellä.”

Käsityöperinteen ja saamen kulttuurin eteenpäin vieminen tuntui Tuula-Maijasta tärkeältä. Hän opiskeli artenomiksi ja luokanopettajaksi ja on viime vuosina toiminut alakoulun opettajana Vuotsossa. Saamenkäsitöissä Tuula-Maijan mielestä on tärkeintä huomioida käyttötarkoitus, olipa kyse nutukkaista tai koipinahkakintaista. Käyttämättömässä tuotteessa ei ole henkeä, elämä tekee sen vasta käytössä.

Tuula-Maija on tehnyt sitä mukaa omalle pojalleen koipinahkahousuja, kun hän on kasvanut entisistä ulos. Iisko-Jouni on syntynyt 1989 ja opiskelee poromieheksi oppisopimuskoulutuksella – opettajana toimii oma isä.

”Tälläinen rivistö on hieno, täällä ei nimittäin säpikkäitä kukkaan käytä ennää pahemmasti. Tämä on just semmonen esine joka häviämässä käytöstä…” ”Kuvittele jos sulla on kolome lasta, jos sul on perhe joka sinun pittää pukea, niin kyllä siinä on naiselle tarpeeksi tekemistä”.

Karvakenkiin heinät hankkii miesväki:
”Kukaan muu ei tee niin kauniita kenkäheinärullia kuin meijän Jouko. Miusta se on paras kenkäheinäntekijä pohjoiskalottia myöten: Jouko Hetta Vuotsosta! Ja karvakenkä on nimen ommaan suunniteltu käytettäväksi tämän kanssa, eikä minkään töppösen kanssa. On siinä oma tekniikka, siihen tehhään niinkun semmonen pikkunen pesä tuota niin jalalle.”

Tuula-Maija yhdistää perinteisten saamenkäsitöitten materiaaleja ja tekniikoita omintakeisiin malleihinsa. Omat taideteokset omissa näyttelyissä antavat voimaa jatkaa saamenkulttuurin ja käsityöperinteen eteenpäin viemistä. Elämäntriangeli on sitä. Taidetekstiiliensä taustasta hän kertoo:

”Perinteiset käsityöt on niin kiinni tässä perinteisissä malleissa ja väreissä: ei tule tekijää esille – ja se oli tietyllä lailla ongelma mulle. Koska jäi kaikkia niitä perinteisen käsityön materiaaleja, aloin tehä tällaista ja tekeminen sai sellaisen toisen muodon. Siihen rinnalle tuli niin kuin taide, josta mie sain aika kivojakin palautteita.”

Tuula-Maija on toiminut yhdyshenkilönä ja organisoinut porohoitoa harjoittavien perheiden yhteistyötä vuodesta 2002, kun häneltä tiedusteltiin koipinahkojen toimittajia jakutialaiselle kenkätehtaalle. Erotusaikaan koipinahkojen toimittaminen Venäjälle on vaativaa työtä: teurastuksessa on kerättävä koivet, käytettävä aikaa niiden nylkemiseen ja tehtävä vaadittavat paperityöt mm. tullia varten. EU:n teolliset teurastuskäytänteet tuottavat käsityöntekijöiden tarpeisiin soveltumattomia koipinahkoja ja siksi suurin osa niistä menee kaatopaikalle. Tuula-Maija pohtii olosuhteiden tuomia ongelmia:

”Kyllä se on kumma, kun yksi tällainen pieni vuotsolainen poroemäntä joutuu miettimään, että missä vaiheessa kevättä se Lena-joki tulvii ja onko meijän koipilähetys valamiina ja pittääkö sen takia aikaistaa kuljetusta ja vaikeuttaako se toimituksia. Sellasta Lena-joen tuluvimista pittää seurata! Vielä kun koipinahkojen hyödyntäjiä löytyisi Suomesta Venäjän sijaan. Kaikki tämä sarvi, koipi- ja muu materiaali pitäisi jalostaa täällä Suomessa, sillä täällä ihmisillä on kuitenkin taitoa. Tässä on juuri ongelma.”