Teksti: Suomen käsityön museo / Poron jäljillä -verkkonäyttely (2013)
Pohjoisen monia käsityöläisyyksiä
Pohjois-Suomessa käsityöläisten todellisuuksia on yhtä monta, kuin on käsityöläisiä ja käsityöyrityksiä. Käsityömateriaalien ja valmistustekniikoiden suosio seuraa samoja suhdannevaihteluita, kuin maan eri alueilla toimivilla kollegoilla. Samoja käsityön tekemisen linjoja seurataan niin Etelän saaristoalueilla kuin Lapin tunturialueilla. Mielikuvat, jotka syntyvät ajatellessamme pohjoissuomalaista, lappilaista, kainuulaista pohjoispohjanmaalaista käsityötä – eli poronhoitoalueen käsityötä ja käsityöläisyyttä, ovat monet. Niitä ovat luonto ja puhtaus, revontulen värit ja mitä pohjoisemmaksi siirrymme, sitä enemmän mielikuviin tulee mukaan poro.
Lapin läänin alueella on ollut viime vuosina monia käsityöalan edistämiseen tarkoitettuja hankkeita ja projekteja. Eri kyläkuntien alueella toimivien alan yritysten toimintamahdollisuuksia on pyritty edistämään. On järjestetty koulutuksia ja kursseja. Alueen matkailuyrityksiä ja käsityöläisiä on pyritty saattamaan yhteen Incentive -matkailun moniin muotoihin perehdyttävillä kursseilla. Lapin käsi- ja taideteollisuusyhdistyksen hallinnoiman Taikarumpu-projektin aikana tuotettiin www-sivusto, jonka avulla pienetkin yritykset voivat esitellä omia tuotteitaan ja tuoteperheitä yksityis- ja yritysasiakkaille. Vuonna 2005 alkoi Lapin liiton hallinnoima Käsite-projekti ja sille jatkona vuonna 2006 Käsite 2 -hanke edistämään käsityö- ja luonnontuotealan yritysten toimintaa. Käsite 2 -hankkeen painopiste on ollut muotoilu.
Matkailun ja käsityön suhdetta pohtinut Käsite 2 -hankkeen projektipäällikkö Jaana Moona sanoo, että ”lappilaisesta käsityöstä puhuttaessa ei voida välttyä liittämästä sitä matkailuun”. Pohjois-Suomella on olemassa oma matkailullinen käsityötuotanto, joka eroaa valtavirrasta. Vuosituhannen alussa arvioitiin puolet Lapin käsityöyritysten liikevaihdosta tulevan matkailuelinkeinon parista. Suurin osa matkailijoista haluaa itselleen muiston Lapin vierailusta ja moni päätyy käsityötuotteisiin, vaikka tarjolla on eri puolilla maailmaa valmistettuja matkamuistoja.
Käsityöläisissä on alan kärkiyrityksiä, toimintansa vakiinnuttaneita ja aloittavia yrityksiä, monialayrittäjiä ja ammatilliset perusvalmiudet omaavia, yritystoimintaa harkitsevia tekijöitä. Käsityöyrittäjien toimintaympäristö ongelmineen ja hyvine puolineen on samankaltainen kuin muuallakin Suomessa. Pitkien matkojen aiheuttamia ongelmia on helpottanut tietotekniikan nopea kehittyminen. Kuten muuallakin Suomessa pohjoisen käsityöläiset kokevat markkinoinnin erääksi vaikeimmista työtehtävistä ja tuotesuunnitteluun halutaan tukea. Internetin merkitystä markkinoinnissa ja tuotteiden myynnissä pidetään tärkeänä.
Keväällä 2007 Käsite 2 -projekti onkin koonnut internettiin käsityö- ja muotoilualan portaalin.
Pohjoinen käsityöläisyys on pitkään ollut yrittäjä Juha Jangerin käyttämän termin mukaisesti elämäntapakäsityöläisyyttä. Poronhoitoalueella on myös suuria vientiä harjoittavia, jopa useita kymmeniä työntekijöitä työllistäviä yrityksiä. Kun liikevaihto ja tuotantovarmuus ovat vakuuttavia, yhteistyö matkailuyritysten kanssa toimii saumattomasti. Alueella on myös paljon itsensä ja mahdollisesti toisen ammattilaisen työllistäviä käsityöyrittäjiä, joiden tuotanto on äärirajoilla ja laajenemiseen ei ole mahdollisuuksia tai halua. Suurella osalla käsityöalan yrittäjistä toimeentulo muodostuu monesta eri lähteestä, käsityötuotteet yhtenä niistä. Näiden poroa käsityömateriaalinaan hyödyntävien monialayrittäjien toimeentulo voi käsityön lisäksi tulla poronhoidosta, maataloudesta, opetustyöstä, matkailusta, luonnontuotteiden keruusta tai jostain muusta ammatista. Elämäntapayrittäjyys on monen käsityöläisen todellisuutta ja sen toteuttaminen tuo monenlaisia haasteita.
Pohjoisissa poronhoitajaperheissä käsityömateriaali on edelleen lähellä. Porosta löytyvät materiaalit on tunnettu yhtä pitkään kuin poronhoitoa on harjoitettu. Poroa hyödyntävien käsityöyrittäjien on helppo osoittaa käyttämänsä materiaalin alkuperä. Erityisesti jälleenmyyjät ja heidän välityksellään matkailijat ja muut kuluttajat tulisi saada vakuutettua poron ekologisuudesta. Hyvän elämän elävä poro tulee hyödynnettyä kokonaisvaltaisesti.
Poroa kasvatetaan lihan tuotannon vuoksi, mutta pohjoisen niukat luonnonvarat ovat jo perinteisesti saaneet lappilaiset hyödyntämään tämän pohjoisen eläimen viimeistä karvaa myöten. Yhtenä porokäsitöiden vahvuutena on perinteiset tai perinteestä ammennettavat valmistusmenetelmät. Poron henki on otettava mukaan myös käsityötuotteiden markkinointiin. Tuotteisiin liittyvien tarinoiden merkitys kasvaa jatkuvasti.
Saamelaisille käsityöläisyys ei ole perinteisesti ollut ammatti. Nykyäänkin käsityötaidot ovat olemassa olevia taitoja muiden joukossa ja ne periytyvät sukupolvelta toiselle. Taidoista ei ennen pidetty kirjaa, tiettyjen tekniikoiden osaaminen oli itsestäänselvyys ja tiettyjä tuotteita kuului osata valmistaa. Joidenkin käsityöläisten, kuten veneen- ja ahkioidentekijöiden tuotteista oltiin valmiita maksamaan. Nykyään perinteiset taljan- ja nahankäsittelytaidot ja sisnan valmistus ovat harvinaiseksi käyviä taitoja ja niitä elvyttämään ja kehittämään järjestetään erilaisia kursseja ja koulutusta.
Vuonna 2006 alkoi Saamelaisalueen koulutuskeskuksen hallinnoima Sisnaa poronnahkaa -hanke, jonka puitteissa osallistujien on mahdollista oppia, kuinka koneiden avulla voidaan helpottaa sisnanahan valmistusta. Nahanvalmistuksessa käytetään perinteisiä materiaaleja ja aineita eli koko prosessi on mahdollisimman luonnonmukainen.
Lappilaisten tai laajemmin poronhoitoalueen käsityöyrittäjien merkittävä voimavara on sesonkien jatkuva piteneminen. Moni muu alue Suomessa ei ole pystynyt hyödyntämään yhtä hyvin vuodenaikojen vaihtelua. Lapissa jokaiseen vuodenaikaan liittyvät omat matkailusesongit; syksyn ruska ja erotusaika, talven joulu, kaamoksen hiihto- ja lasketteluaika, kevättalven pääsiäinen ja kevään valoisa ja pitkä hiihtosesonki sekä kesän yötön yö. Niin sanottuja katvealueita jää enää kovin vähän. Lappi on voimakas brändi. Kun käsityö, käsityötuote, muotoilu, perinne, itse tekeminen, tarinat, matkailu, matkailuyrittäjät ja Lappi–brändi yhdistyvät, mikä voimavara toiminnassa piileekään!
Perinteiset taitajat – ennen ja nyt
Ennen porosta saatiin kaikki tarvittava: ravinto, lämpö ja suoja. Käsityöt tehtiin poronhoidon lomassa. Miehet tekivät työt kovista materiaaleista ja he tiesivät mihin puu, metalli, sarvi ja luu sopivat. Pohjoisen naiset valmistivat perheelleen talvi- ja kesävaatetuksen ja he tunsivat taljan ja sisnanahan salat. Porokäsityövuosi alkoi syystalvella poroerotusten ja teurastusten aikaan. Kokemuksen tuomaa taituruutta tarvittiin poron oikea-aikaisessa teurastuksessa. Teurastuksen jälkeen taljat lajiteltiin sopiviin käyttötarkoituksiin taljoiksi tai sisnanahoiksi.
Taljoja jaoteltiin mm. karvan värityksen mukaan arki- tai juhlakäyttöön. Varhain syksyllä teurastettiin purkakarvaisia eli juuri karvanvaihdon jälkeisiä poroja, joista saatiin materiaalia parempiin peskeihin eli turkkeihin tai juhlasäpikkäisiin eli pitkiin säärystimiin. Loito- eli makuutaljat kuivattiin naulaamalla ne ulkorakennusten seinille. Kuivatessa niiden karvattomalle eli kesipuolelle tuli kosteutta kestävä pinta. Loitotaljat olivat hyviä alusia laavun tai kodan sisällä yövyttäessä.
Taljojen lisäksi syystalven ja talven teurastuksissa otettiin poronkoipinahat talteen muun muassa nutukkaita eli karvakenkiä varten. Yhteen nutukaspariin tarvittiin puolestatoista kahteen kunturaa. Kunturalla tarkoitettiin yhden poron koipinahkoja. Koipinahat helpehdittiin eli niihin laitettiin kuivatusta ja suoristusta varten koivun tuohta tai lastua. Koipinahat voitiin myös suolata myöhempää käyttöä varten, koska karvakenkien neulonta oli yleensä talvella tehtävää työtä. Myös poron kallonahat otettiin talteen ja ne joko kuivattiin tai suolattiin odottamaan ompelua kallokkaiksi eli kallonahoista tehdyiksi jalkineiksi.
Perimätietoa tarvittiin, jotta koipi- ja kallonahat voitiin käyttää mahdollisimman taloudellisesti ylimääräisiä ompeleita välttäen. Nutukkaiden kaavat muodostuivat koiven muodosta ja siitä muodostui myös nutukkaan kippurakärki, jonka ompelu vaati taitoa. Erityisen hienoja lakkeja tehtiin keväisistä vasantaljoista. Nämä keväällä parin viikon ikäisinä kuolleet vasat tarjosivat pehmeän naisten ja lasten lakkien materiaalin. Poron selästä tai takakoivesta otettiin talteen myös ompeluun käytettyä jännettä eli suonilankaa. Kerrattu suonilanka kesti hyvin nahkaisissa jalkineissa, sillä se reagoi kosteuden muutoksiin kuten nahka.
Sisnanahan valmistus alkoi keväällä. Taljat, joissa ei ollut paljon kurmupaarman reikiä, otettiin talteen sisnanahkaa eli poron parkkinahkaa varten. Taljat laitettiin hangen alle nivotukseen eli karvan poistoa edeltävään pehmitykseen tai ne voitiin laittaa säilöön myöhempää järvinivotusta varten. Kevään tai loppukesän sopivan viileillä ilmoilla keitettiin parkkiainesta, jota käytettiin sekä taljatuotteiden että sisnanahkojen parkitsemiseen. Nivotetuista taljoista irrotettiin karvat. Osa vuodista jätettiin ns. raakanahkoiksi. Keväällä nila-aikaan parkitusta varten kerättiin pajun ja koivun sekä joskus lepän ja haavan kuorta. Parkitusseoksiin oli monenlaisia reseptejä.
Nahkavuodat laitettiin sopivaan kädenlämpöiseen parkkiveteen. Niitä liikuteltiin paljussa tasaisen värin saamiseksi ja vuodat otettiin vedestä ja puristettiin mahdollisimman kuivaksi. Niiden kesipuolelta poistettiin jiekiön avulla näskäämällä ylimääräiset lihat ja kalvot. Useiden parkitusten välillä vuotien annettiin kuivahtaa. Viimeiseen parkitusveteen kukin käsityöläinen laittoi mielestään sopivaa rasvaa helpottamaan pehmitystä.
Sisnat piti pehmittää vielä osittain kosteina. Sisnatöitä neulottiin eli ommeltiin yleensä kesällä muiden töiden lomassa. Pohjoisen valoisa aika pyrittiin käyttämään näin hyväksi. Perinteisin lapintakki – ennen veran ja muiden ostokankaiden yleistymistä – tehtiin sisnanahasta. Kaikki asusteet olivat nahkaa, kun housut ja jalkineet oli myös valmistettu sisnasta tai taljasta. Sisnanahasta tehtiin myös muita tarve-esineitä: niestasäkkejä eli eväsreppuja, laukkuja, nyörejä ja hihnoja. Lisäksi luonnonaineilla parkitusta myrkyttömästä sisnasta valmistettiin pusseja ruoka-aineiden kuten suolan, sokerin, kahvin ja tupakan säilytykseen ja kuljetukseen.
Jokainen neulanpisto kuljetti muistitietoa sukupolvelta toiselle. Sormien päissä oli se oikea tuntu, mikä tarvittiin oikean rypytyksen tekemiseen oikeaan paikkaan. Monien tuotteiden kaavat olivat tekijöidensä muistissa, mittatikkuna toimivat oman käden mitat. Poronhoidon muutosten myötä myös suhtautuminen perinteisiin porontaljasta ja sisnanahasta valmistettuihin vaatteisiin on muuttunut. Taito valmistaa ennen jokapäiväisiä käyttöasusteita ja tarvikkeita ei ole enää itsestäänselvyys. Perinteisiä porokäsityötaitoja pyritään ylläpitämään erilaisten kurssien ja koulutuksen avulla. Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa annetaan saamenkäsityöalan artesaanikoulutusta sekä kovien- että pehmeiden materiaalien suunnittelussa ja valmistuksessa. Saamelaisalueella Sámi Duodji -käsityöyhdistys edistää perinteisten käsityötaitojen säilymistä välittämällä tietoa ja järjestämällä kursseja eri tahojen kanssa. Monissa poroperheissä taidot säilyvät edelleen sukupolvelta toiselle.
Matkailu
Käsityö on aina haluttu erottaa teollisesti tuotetusta ja toisaalta käsityötä on pyritty teollistamaan, nopeuttamaan prosessia valmistamalla pieniä sarjoja matkamuistoja. Massaturismi tarvitsee massoina tuotetut matkamuistot. Suomalainen käsityö on edelleen myytti halpatuontimaiden tuotteiden rinnalla. Käsityöhön kuuluu kotimaisuus – niin se varmaan kuuluu Sidneyssä, Soulissa kuin Sysmässäkin.
Matkamuistot eivät ole olleet tuotesuunnittelijoiden suosiossa ja onhan matkamuiston kohderyhmäkin suuri tuntematon – matkailija, joka voi tulla mistä kulttuurista tahansa. Käsityötaidon aallonpohjana voi pitää 1960-luvun matkailuinnostuksen tuottamia matkamuistoja. Jokaisen pitäjän matkamuistokioskista saattoi ostaa muutaman sentin korkuisen esineen, joka muistutti kiulua tai kirnua ja johon oli maalattu tai poltettu Joensuu, Rovaniemi tai Turku. Entisen käyttöesineen muuttuessa matkamuistoksi, valmistaja ei joutunut enää pohtimaan esineen käyttötarkoitusta ja sen vaatimia materiaalivalintoja eikä muodon ja teknisten ratkaisujen kokonaisuutta.
Matkamuistoa voidaan tarkastella kahdesta näkökulmasta: matkailijan ja paikallisen ihmisen kannalta. Matkailijalle matkamuisto voi olla mikä tahansa tuote, jonka hän hankkii ja päättää sen muistuttavan matkasta. Matkamuisto on osa matkailijan paikkakokemusta, ja se on olennainen osa seudun kulttuuria ja elämäntapaa. Matkamuiston tehtävä on muistuttaa vuosien päästäkin matkan kohteesta tai matkasta kohteeseen, ostopaikasta tai vain kaukaisesta Lapista. Voiko paikallisuutta enää paikantaa?
Suomalaisuuteen lasketaan edelleen kuuluviksi läheinen yhteys luontoon ja voimaa ammennetaan vaihtuvista vuodenajoista. Paikallisuuteen vedotaan edelleen, vaikka todetaankin, että paikallisuuksien sijasta yksittäiset henkilöt nousevat esiin. Globaalissa maailmassa paikkakunnalla ei ole kenties enää merkitystä, vain taitavasti tehdyllä esineellä. Jos se samalla muistuttaa jostain paikasta, on sillä silloin lisäarvonsa. Se paikantuu mielessä ja kartalla.
Made in Lapland
Monille matkailijoille Lappi on etäisyyksiä ja erämaan eksotiikkaa, autioita taloja tienvarsilla ja laskettelukeskusten pitkiä hissijonoja, luonnonrauhaa sekä aitoja ja alkuperäisiä hyttysiä. Lappi on yhtä kuin koskematon luonto, etäällä etelästä ja tästä ajasta, arjen ulkopuolella oleva matkailijoille tuotettu lomanviettopaikka. Lappia myydään merkeillä: poro, joulupukki, visakoivu, revontulet, lapinpuku ja lumi. Suomen pohjoista käytetään synonyymina Lapille vaikka pohjoinen on Lappia laajempi.
Lappia on myös se tavallinen arki, mikä ei näy valtateille. Paikallisen ihmisen kannalta matkamuisto on matkailijaa varten oleva tuote, jonka toivotaan myyvän. Parhaimmillaan matkamuisto sisältää paikallisia piirteitä. Sidos paikallisuuteen voi näkyä kuvioinnin aiheena tai paikallisen materiaalin käyttönä. Muutama vuosikymmen sitten poron karvatöistä ylijääneistä karvanpaloista porotilallisten lapset valmistivat peikkoja matkamuistoiksi. Samalla lapset oppivat käsittelemään poronnahkaa oikeiden ompelutöiden kuten nutukkaiden, rukkasten ja vasannahkalakkien tekoa varten.
Matkamuistot voidaan jakaa perinteeseen perustuviin ja uusiin matkamuistoihin. Perinteeseen perustuvat tuotteet ovat olleet paikallisväestön käyttöesineitä ja ne ovat valmistettu saatavilla olevista materiaaleista, mallien ja valmistustavan siirtyessä sukupolvelta toiselle esim. naaput poron lypsyastioina. Kun näistä entisistä käyttöesineistä on tullut matkamuistoja, on ratkaistava, missä määrin tekniset ratkaisut voivat olla erilaisia matkamuistoissa kuin käyttöesineissä. Kuinka paljon saa oikaista ja kuka saa? Sen sijaan uudet matkamuistot ovat osa sen hetkistä kulttuuria. Matkamuiston valmistaja voi tulkita omaa paikallisuuttaan omista lähtökohdistaan haluamallaan tavallaan. Prässätty, kaiverrettu tai tarrana oleva poronkuva voi kertoa olennaisen.