VIITELÖIDYT VERKKONAUHAT – VERKKONAUHASTA VERKKOPITSIIN
Verkkonauhatekniikka on Euroopassa yhtä vanhaa kuin lautanauhatekniikkakin. Myös Skandinaviasta on tietoja verkkonauhatekniikan osaamisesta aina esihistorialliselta ajalta lähtien, esim. Tanskasta on hautalöytöjä verkkonauhoista vanhemman pronssikauden ajoilta (n. 1000 eKr.). Suomeen verkkonauhatekniikka kulkeutui Skandinaviasta luultavimmin Tanskan ja Ruotsin kautta, mahdollisesti myös idän suunnalta Viron kautta. Tarkkaa Suomeen saapumisajankohtaa ei tiedetä, mutta joissakin 1400-luvulta peräisin olevissa asiakirjoissa on mainintoja tekniikasta. (Kaukonen 1965, s. 102, 106. Nissinen 1938, s. 80, 84.) Tämä viittaisi siihen, että tekniikka on jo tuolloin hallittu Suomessa hyvin.
Kansanomaiset villalangasta kudotut verkkonauhat ovat varsin vaatimattomia ja yksinkertaisia verrattuna siihen loistokauteen, jota verkkonauhatekniikalla kudotut tekstiilit elivät Pohjoismaissa säätyläisten kodeissa. Verkkonauhatekniikkaa on näet käytetty myös valkolankatöissä mm. pöytäliinojen ja kattovaatteiden koristepitsien eli verkkonauhapitsien teossa. Kudottaessa muuta kuin nauhaa, tekniikasta on käytetty erotukseksi språngning -nimitystä. Språngning -tekniikka on myöhemmällä keskiajalla ollut käytössä koko Pohjolassa ja se on ollut voimissaan ainakin 1600-luvulle asti. Kansainvälisesti språngning -tekniikalla tehtyjä tekstiilejä on löydetty myös Egyptistä ja myöhäisantiikin aikaisista haudoista. (Nissinen 1938, s. 81, 83. Saarto 1941, s. 24–25.)
Verkkonauhapitsillä koristellut tekstiilit olivat Pohjoismaissa lähinnä säätyläisten elämään kuuluvaa ylellisyyttä aina 1600-luvulle asti. Tuolloin luovuttiin vanhanaikaisena pidetystä tavasta verhoilla säätyläiskotien seinät ja katto tekstiileillä, jolloin myös verkkonauhapitsit katosivat. Ainakin Ruotsissa pitsien teko ja käyttö kansanomaistui, mutta Suomessa ei ole havaittavissa vastaavaa ilmiötä. (Kaukonen 1965, s. 103–106.) Ruotsissa Jämtlandissa harjoitettiin språngning -tekniikalla pitsinkudontaa vielä 1800-luvun lopulla, vaikka muualla maassa tapaa ei tuolloin enää tavattu. Kansanomaistuneiden språngning –pitsien rinnalla Ruotsissakin kudottiin koko ajan verkkonauhoja tarkoituksiin, joissa nauhan piti joustaa. (Nylén 1978, s. 272, 274.)
RISTIKKONAUHAT – SORMEILLUT NAUHAT
Ristikkonauhatekniikka edustaa verkkonauhatekniikan yksinkertaisinta rinnakkaistekniikkaa ja se on iältään esihistoriallinen ja työtapana kansainvälinen. Pohjoismaiden vanhimpiin kuuluvia ristikkonauhoja on löydetty Tanskasta viikinkiaikaisista haudoista n. 900-luvulta jKr. Vanhimmat todisteet Suomesta ovat peräisin 1000-luvulta, jolloin osattiin jo sormeilla yksinkertaisia kuvioita. (Kaukonen 1965, s. 90, 92. Sarkki 1979, s. 12.)
Ristikkonauhat ovat olleet 1800- ja vielä 1900-luvun alussa toiseksi käytetyin nauhalaji pirtanauhojen jälkeen. 1900-luvulla nauhojen kotivalmistuksen hiipuessa ristikkonauhoja tehtiin yleisemmin vielä Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa. (Kaukonen 1965, s. 90.) Ristikkonauhaa teknisesti hyvin paljon muistuttava palmikointitekniikka on perusteiltaan hyvin yksinkertaista ja nyöriä syntyy jo kolmea lankaa keskenään letittämällä. Siten voi olettaa palmikoinnin perustekniikan olleen varhain tunnettua, vaikka palmikkonauhojen historia onkin varsin tuntematonta. (Sarkki 1979, s. 11–12.)
VALMISTAMINEN
Kuteettomien nauhojen tekotapoja on kaksi. 1) Pingotettuja loimia voitiin kiertää toistensa ympäri, jolloin kutomisessa käytettiin kiinnikkeinä siirreltäviä puutikkuja. Tällaisia nauhoja kutsutaan verkkonauhoiksi eli viitelöidyiksi nauhoiksi. 2) Loimia voitiin myös palmikoida sormin siten, että niitä risteilytettiin eli nosteltiin toistensa yli ja ali kuljettaen aina reunimmainen loimi reunasta toiseen. Tällainen nauha on ristikkonauha. Kuteettomille nauhoille on ominaista niiden joustavuus ja näitä nauhoja käytettiinkin, kun tarvittiin pehmeitä, kiristämättömiä nauhoja, esim. kapalovöinä ja turkinvöinä. (Kaukonen 1965, s. 86–87.)
VIITELÖIDYT VERKKONAUHAT
Viitelöityjen nauhojen tekoon tarvittiin tikkuja tai puikkoja loimesta poimitun viriön eli tiuhdan pitelijänä lankojen kiertoasennon säilyttämiseksi. Loimi viritettiin perinteisesti seinään kahden puutapit väliin, mutta viritys on saattanut tapahtua myös lautaa tai seivästä hyväksi käyttäen. Paikoin Suomessa on käytetty myös erityistä kutomatelinettä, johon loimi on saatu pingotettua. Itse kutominen tapahtui sormien ja tikkujen avulla. (Kaukonen 1965, s. 86.)
Viitelöinti tarkoittaa sitä, että tikkua hyväksi käyttäen loimesta poimittiin viriö, siten että loimilankoja kierrettiin verkkomaisesti toistensa ympäri. Tikku jätettiin paikalleen pitämään poimittu viriö kohdallaan. Avautuneeseen viriöön asetettiin myös toinen tikku, joka kuljetettiin loimen toiseen päähän. Nauha valmistui siis samanaikaisesti molemmista päistä. Kun seuraava viriö oli poimittu, poistettiin edellinen tikku ja kiristettiin verkkoa viimeksi pannulla tikulla. Loimea ei voitu kutoa täysin loppuun, vaan keskikohtaan jäi lyhyt kutomaton loimikohta. Se joko vahvistettiin tai katkaistiin, jolloin saatiin yhtä aikaa tehdyksi esim. nauhapari sukkanauhoiksi. Tekniikasta käytettiin myös nimitystä noukkiminen eli verkkonauha kudottiin noukkien. (Kaukonen 1965, s. 94–95, 99. Merisalo 1978, s. 28–29.)
Verkkonauhojen tekoon on käytetty perinteisesti villa-, pumpuli- tai hamppulankaa. Suomen kansanomaisten verkkonauhojen malleissa on erilaisia tapoja kiertää lankoja. Yksinkertaisimmassa mallissa (vuoroittainen viitelöinti) loimilangat kierrettiin aina kukin viereisensä langan ympäri. Nauhan pinnassa langat juoksevat tällöin loivasti mutkitellen nauhan pituussuuntaan päästä päähän. Rakenne on harvahkoa verkkoa. (Kaukonen 1965, s. 95–96. Merisalo 1978, s. 28–30. Nissinen 1938, s. 78. Saarto 1941, s. 24.)
Toispuoleisessa viitelöinnissä loimilangat on kierretty joka toisen langan ympäri, jolloin muodostui vinottainen reunasta reunaan kulkeva kuvio. Kudos muistuttaa toimikkaan sidosta ja näyttää valmiina kaksinkertaiselta ja tiheältä sidokselta. (Nissinen 1938, s. 77.) Loimi voitiin myös viitelöidä kaksipuolisesti siten, että nauhan reunat poimittiin kiertäen kohti keskustaa joko vuoroittaisesti tai toispuoleisesti, mutta keskustassa langat yhdistettiin ristiin. Tällöin keskelle muodostui pyrstömäinen tai sydämen muotoinen kuvio. Sydänkuvio ja erilaisia v-kirjaimen muotoisia kuvioita saatiin esille, kun käytettiin eri värisiä loimilankoja. (Kaukonen 1995–96. Merisalo 1978, s. 28–30. Nissinen 1938, s. 78.)
Viitelönauhoille on ominaista niiden verkkomainen joustava ja solmuton pinta, jossa loimi muodostaa vinoraitaista kuviota. (Saarto 1941, s. 24.) Tunnusomaista on myös nauhan kutomaton keskikohta, jollainen muodostui pitkiin, vöiksi tarkoitettujen nauhojen keskelle esim. turkinvöihin. Viitelöintitekniikkaa onkin käytetty yleisesti turkinvöiden tekemisessä. Nämä vyöt olivat usein leveitä ja niitä saatettiin tehdä ompelemalla kaksi kapeampaa viitelöityä nauhaa rinnakkain. Turkinvyöt olivat yleensä yksivärisiä, sen sijaan sukkanauhat kudottiin kuviollisiksi. Kuvioita saatiin luomalla loimilangat tietyssä järjestyksessä ja viitelöitäessä nostettiin halutun väriset langat aina ylös. Kuviot muodostuivat tekniikasta johtuen poikki- tai vinojuoviksi sekä kiilakuvioiksi. (Nissinen 1938, s. 78.)
Kuten jo historiaosuudessa mainittiin viitelöinti- eli språgning -tekniikkaa käytettiin myös pitsitöiden tekemiseen. Kapeissa nauhoissa verkkomainen kudos ei tule kovin hyvin esille, kun taas esim. suurissa koristeellisissa pitsitöissä koristeellisuus saadaan esille juuri verkkorakenteen avulla. Kapeissa nauhoissa käytettiin yleensä vain yhtä viitelöintitapaa eli lankoja kierrettiin aina samalla tavalla. Pitsitöissä puolestaan hyödynnettiin kaikkia tapoja ja saatiin aikaan reikäkuvioita. (Saarto 1941, s. 25.)
RISTIKKONAUHAT
Ristikkonauhojen teossa varsinaisia työvälineitä ei ole. Perinteisesti ristikkonauhat on tehty sormin sormeilemalla, mutta apuna voitiin käyttää myös tikkuja viitelöinnin tapaan. Loimi pingotettiin yleensä seinään, kuten viitelöitykin nauha. (Kaukonen 1965, s. 88.) Ristikkonauhojen kutomisessa käytettiin hyväksi palmikointitekniikkaa. Kukin loimilanka toimi vuorollaan kuteena, jota sormeiltiin nauhan reunasta toiseen tai keskelle. Sormeilu tarkoittaa sitä, että loimesta poimitaan sormin viriö, johon kude pujotetaan. (Saarto 1955, s. 162.) Loimilankoja poimittiin vuoroin ylös ja painettiin vuoroin alas – kuteena toimivaa loimilankaa voitiin juoksuttaa esimerkiksi yhden loimen ali ja toisen yli (palttina) tai kerralla kahden loimen yli ja kahden ali (toimikas). (Kaukonen 1965, s. 88.)
Ristikkonauhojen pintarakenne muistuttaa loimilangan juoksuttamisesta riippuen joko selvää ristikkoa tai palmikkomaista kuviointia. Ristikkonauha on rakenteeltaan myös hyvin joustavaa ja niitä onkin suosittu mm. sukkanauhoina ja kapalovöinä. Itä-Suomessa ristikkonauhatekniikalla tehtiin myös miesten matkaturkkien vöitä. (Kaukonen 1965, s. 91. Merisalo 1978, s. 30.) Ristikkonauhatekniikan ja verkkonauhatekniikan ero on se, että ristikkonauhassa lankoja ei kierretä toistensa ympäri, vaan ne vuoroin nostetaan tai painetaan toistensa yli ja ali, ja samalla juoksutetaan kukin loimilanka vinottain kuteena reunasta toiseen. Viitelöinnissä poimitut langat kierrettiin toistensa ympäri siten, että syntyi vinosilmukkainen, solmuton verkko.
Lyhyitä nauhoja voitiin sormeilla käsissä ilman pingotusta, mutta pidemmät loimet kiinnitettiin yleensä seinään, koska loppuloimi olisi kudottaessa muutoin sotkeutunut. Jos loimi oli pitkä ja pingotettu vaikka seinään, tehtiin loimeen tiuhtaus. Poiminta aloitettiin tiuhdan vierestä ja saatu viriö kuljetettiin myös loimen toiseen päähän ja kiristettiin molemmista päistä. Apuna voitiin käyttää myös tikkuja, kuten viitelöinnissäkin. (Saarto 1955, s. 163.) Kudottaessa piti kiinnittää huomiota lankojen kiristämiseen, koska se vaikutti paitsi nauhan leveyteen myös kudoksen luonteeseen ja kuviomuotojen nousuun eli vinouteen. Jos loimilangat pingotettiin kudottaessa tiukalle, tuli nauhasta ripsimäistä, löyhempi pingotus antoi kuvioille vinouskulmaa. (Saarto 1955, s. 162.)
Ristikkonauhan valmistukseen käytettiin yleensä villalankaa, jonka piti olla hyvin kierrettyä ja kerrattua, jotta se ei kudottaessa hankauksessa nuhraantunut. Tekniikasta johtuen ristikkonauhan kuviot muodostuivat yleensä vinoruuduiksi tai v-kirjaimen muotoisiksi peräkkäisiksi kuvioiksi tai siksak-muotoiseen malliin. Eri värisillä, toisistaan erottuvilla loimilangoilla kuviot saatiin hyvin erottumaan. Väritykseltään ristikkonauhat olivat yleensä kolmi-nelivärisiä. (Kaukonen 1965, s. 89. Saarto 1955, s. 162.)