Mökin mummojen harrastusta vai ammattimaista nauhankudontaa?
Nauhojen teko kukoisti Suomessa vielä 1800-luvun alkupuolella siinä määrin, että tuskin oli taloa, jossa naisväki ei olisi osannut jonkun tyyppisiä nauhoja tehdä. (Schvindt 1982, s. 174.) Kaikkia tarvittavia nauhoja ei kuitenkaan aina ehditty tehdä itse vaan osa myös ostettiin. Esimerkiksi morsiamet eivät aina ehtineet valmistaa itse kaikkia hääjuhlassa jaettavia nauhoja. Niinpä nauhojen teossa olivat apuna äidit tai erityiset nauhankutojat, jotka olivat erikoistuneet valmistamaan morsiamille nauhoja. (Kaukonen 1965, s. 24.) Toisaalta kaikki eivät välttämättä myöskään osanneet tehdä erikoisimpia nauhoja. 1800-luvun loppua kohden esim. viitelöidyt turkinvyöt teetettiin yleensä muualla, ja tämä aukaisi tilaisuuksia taitaville tekijöille. (Kaukonen 1965, s. 107–108.) Nauhoihin on liittynyt niin paljon erilaista symboliikkaa, että luultavasti itse tehdyt nauhat ovat olleet kuitenkin arvostetumpia kuin ostonauhat. Samoin on oletettavaa, että erityisillä nauhankutojilla teetettiin arkisia ja lukumääräisesti enemmän käytettyjä nauhoja, kun taas koristeelliset, poimintakuviolliset ”edustusnauhat” olisi pyritty kutomaan itse.
Monin paikoin mökkiläismummot ansaitsivat lisätuloja myymällä kutomiaan nauhoja. Tämä oli tärkeä osa toimeentuloa aikana, jolloin eläkeläisten sosiaali- ja toimeentulojärjestelmät olivat kehittymättömiä eikä kunnalliskotikaan houkutellut. Kutominen oli kevyttä ja vähän tilaa vaativaa, lisäksi kustannukset olivat pienet. Työ vaati vähän lankatarpeita ja työkaluja – se oli siis sopivaa lisätienestiä vanhukselle, jonka elanto muuten oli tiukassa. Nauhankutojamummot valmistivat nauhoja tilauksesta ja paikoin kiersivät myös talosta taloon niitä valmistamassa. (Kaukonen 1965, s. 107–108. Merisalo 1978, s. 13.) Ruotsalaisella Pohjanmaalla tiedetään olleen runsaastikin ammattimaisia nauhankutojia, tilattomaan väestöön kuuluneita vaimoihmisiä, jotka ansaitsivat elantonsa kokonaan nauhoja kutomalla vielä paikoin 1900-luvulle tultaessakin. Nauhankutojat lienevät olleen yleisesti leskivaimoja tai naimattomia talon tyttäriä, jotka olivat perintönä saaneet kotoaan vain pienen mökin palstoineen. (Dahl 1987, s. 351. Kaukonen 1965, s. 109.)
Nauhankutojia arvostettiin kuin mitä tahansa käsityöläistä. Nauhankutoja sai talossa erinomaisen kohtelun, esim. parempi nukkumapaikka lämpimine vällyineen kuului etuihin, saattoipa isäntä tarjota ryyppyäkin lääkepullostaan. (Kaukonen 1965, s. 109–110.) Taitavia nauhankutojia lienee käytetty mielellään, koska heistä pidettiin tarkoituksella hyvä huoli, jotta he tulisivat taloon toistekin kutomaan. Suomessa myös käsityöläiset ovat harjoittaneet aikoinaan laajamittaista nauhankudontaa, ja tuotteita on viety jopa ulkomaille asti myyntiin. (Kaukonen 1965, s. 107.)
Nauhakudonnalla on ollut erityinen laajuus ja laatu Ruotsin Taalainmaalla, missä naiset ovat yleisesti kutoneet nauhoja myyntiin, nauhoja myytiin naapuripitäjiin sekä ulkomaille asti. Moran pitäjässä eräs kylä oli erikoistunut varta vasten vientiin meneviin nauhoihin. (Nylén 1978, s. 197.) Suomessa vienti ei ole ollut yhtä systemaattista. Vienti keskittyi lähinnä 1800-luvulle Varsinais-Suomeen, mutta paikoin jo 1700-luvulla tiedetään Turusta viedyn Tukholmaan pellavanauhaa. Erityisesti Nousiaisissa tilattoman väen naiset ja lapset ovat ahkerasti harjoittaneet nauhankudontaa myyntiä varten. Varsinais-Suomen nauhojen vienti ulkomaille on kuitenkin ollut satunnaista ja vienti on oletettavasti suuntautunut pääasiassa Suomeen, mihin pitäjän nauhankudonnan elinvoimaisuus on suurelta osin perustunut. Myös Itä-Suomesta on paikallisia tietoja nauhan myynnistä ja ammattimaisesta kutomisesta. Nauhojen kaupittelu on toiminut myös eräänlaisena vara toimeentulona poikkeustilanteissa. Esimerkiksi Ilmajoella nauhoja tiedetään myydyn vuoden 1853 kadon jälkeen. (Virrankoski 1963, 240–241.)
Lautanauhoja on tehty Länsi-Suomessa 1900-luvulle asti ohjaksiksi, hevosvarusteiden vöiksi, esim. mahavöiksi ja satulavöiksi. Lujuuden takia on suosittu lautanauhan vaikeaa tekniikkaa. Turun köydenpunojat valmistivat talvisaikaan puhdetöinä näitä lautanauhoja ja Turusta taito siirtyi Huittisiin, kun eräs turkulainen työmies siirsi taidon huittislaiselle torpparin lesken perheelle. Lautanauhojen kutomisesta tuli ajallaan perheen pääelinkeino. (Kaukonen 1965, s. 73–74, 114–115.)
Nauhankutomisen voi sanoa olleen 1900-luvulle tultaessa mökin mummojen ammattimaista toimintaa sekä ammattimaisten käsityöläisten yksi toimiala. Toisaalta se oli kotitarveteollisuutta, kun nauhankudonnan taitaneet talon naiset kutoivat nauhoja jokapäiväisiin tarkoituksiin. Perinteisessä muodossaan nauhojen kutominen ei missään vaiheessa ole ollut vain harrastusta, koska harrastukseen liittyy aina tavallaan vapaa-ajan kuluttaminen. Jo esihistoriallisella ajalla naisväki kutoi nauhoja käytännön tarpeisiin, samoin myöhemmin nauhankudontaa on harjoitettu kotitarveteollisuutena, ei aikaa tappaakseen. Koristetarkoituksessakin kudotut nauhat olivat jotain muuta kuin pientä puuhastelua. Sen sijaan 1900-luvulla nauhaperinteen elvyttämiseen on liittynyt enemmänkin harrastuksen omaisia piirteitä.
Mihin nauhoja ja nauhatekniikkaa voisi käyttää – Ideoi uutta!
Nykyään mm. pirtanauhatekniikkaa on sovellettu erilaisiin matkamuistoihin, erityisesti Lapissa matkamuistoissa on hyödynnetty nauhatekniikkaa. Pirtanauhasta ja lautanauhasta on tehty myös kirjanmerkkejä ja avaimenperiä, koruissa on hyödynnetty nauhatekniikoita ”ketjujen” teossa. Suomen käsityön museon kokoelmissa on viitelöimällä tehty pannunalunen sekä 1900-luvun lopulla suunniteltu naisten villakankainen asukokonaisuus, jossa on koristeena hyödynnetty pirtanauhaa. Samoin Helmi Vuorelmalla on 1900-luvulla ollut myyntituotteina tekstiilejä, joissa pirtanauhaa on käytetty koristeena, esim. Kalevala-henkinen hattu, jossa päällä kulkee nauha koriste.
Mutta miksi sitten nauhojen kutominen ja käyttö on 1900-luvulla vähitellen menettänyt kiinnostustaan? Moniko kadunkulkija tai nuoremman sukupolven edustaja edes tietää, mistä on kyse kun puhutaan tekstiilinauhoista? Mikä sitten oli syynä tekstiilinauhojen katoamiseen? Yksi syy on varmasti nauhan kutomisen hitaus ja vaikeuskin. Alkuvalmistelut loimen luomisineen vievät aikaa eikä kutominenkaan suju hetkessä. Toisaalta ei se villapaitakaan päivässä valmistu ja silti siihen jaksetaan uhrata aikaa. Toinen syy löytyy varmasti yhteiskunnan muutoksesta agraarisesta teolliseksi. Nauhat on modernisaation tuoksinassa leimattu vanhahtaviksi ja käyttöä on vältetty kaikenlaisten muotihepenien ajaessa ohi. Myös vaihtoehtoisten kiinnitys- ja koristemenetelmien tuleminen on syrjäyttänyt nauhat. Pirtanauha tai lautanauhatekniikka ei kuitenkaan ole aivan aikansa elänyt käsityömuoto. Perinteiset käyttötavat eivät välttämättä tosin sellaisenaan sovellu 2000-luvulle, mutta vain mielikuvitus on rajana kehiteltäessä uusia nauhankudonnan muotoja.
Nauhatekniikkaa (lähinnä pirta- ja lautanauha) voi käyttää vaikkapa seuraavien esineiden tekoon. Kaikenlaiset avaimenperät, niin kaulassa roikkuvat kuin lyhyemmätkin ovat nykyajan sovelluksista yksinkertaisimpia, miksei nauhatekniikkaa voi myös käyttää kännykkäkoteloiden ja niiden nauhojen tekoon. Helposti syntyvät myös kirjanmerkit, kellon ranneke, kassien sangat tai vaikka soljella ja nahkapäällä varustetut vyöt sekä henkselit. Nauhoja voi käyttää hieman perinteisemmin villavaatteiden koristeluun – villapaitoihin, pipon reunaan, kaulahuiviin ja lapasiin. Myös itse kaulahuivin voi tehdä vaikkapa viitelöimällä. Nauhat toimivat loistavasti erilaisten tekstiilien koristeina– vaikkapa pellavaisiin pyyhkeisiin sopisi erinomaisesti pellavapohjainen koristenauha. Patalappuja voi tehdä neulomalla paksusta langasta tehtyjä lautanauhoja yhteen. Myös korut ovat yksi vaihtoehtoinen sovellusmuoto, joskin jo hieman vaativampi.
Tekniikkaa voi käyttää myös sisustuselementeissä – esimerkiksi erilaisia seinätekstiilejä tai tabletteja kattaukseen voi tehdä nauhoista ompelemalla kapeita nauhoja yhteen (vrt. pelimannitäkit Taalainmaalla). Paksulla langalla kudotuista lautanauhoista voi tehdä kynnysmaton samalla tekniikalla. Tämä menetelmähän on ikivanha, sillä jo ennen kankaankutomisen taidon kehitystä isoja kankaita saatiin aikaan ompelemalla nauhoja yhteen. Samoin suorat, pitkät verhot voi vetää suppuun ja kiinnittää ikkunanpieleen vaikkapa pirtanauhalla. Huonekalujen verhoilussa voi soveltaa nauhaa erilaisina reunuksina ja koristeina, vanhaa lampunvarjostinta voi piristää koristenauhalla. Kesämökillä tai kotona hyllyjen reunat voi koristaa nauhoilla, samoin tarjottimen voi ripustaa seinälle nauhojen avulla.
Nauhatekniikkaa voi yhdistellä erilaisten tekniikoiden kanssa ja materiaalina voi käyttää muutakin kuin perinteistä lankaa. Oikeastaan kaikki taipuisat materiaalit ovat käyttökelpoisia – paperinaru, alumiini- ja kuparilanka, hopea- ja kultalanka, nylonsiima, eläinten karvat ja jouhet, hiukset, tuohi, nahka. Nauhatekniikalla on paljon ja hyvinkin erilaisia nykyaikaan soveltuvia käyttömahdollisuuksia – ainoa rajoitus on vain mielikuvituksen puute. Ideoi uutta ja ihastu nauhojen kiehtovaan maailmaan.