Ella Sarre

Inarinsaamelainen kulttuuri on yksi Suomen pienimmistä kulttuurisista vähemmistöistä. Suurin osa inarinsaamelaisista asuu Inarijärven ympäristössä Inarin kunnan alueella. Inarinsaamea puhuvia on Suomessa noin 300. Vielä kieltäkin harvinaisempaa on paikallisen inarinsaamelaisen käsityökulttuurin taitaminen. Nellimissä asuvalta Ella Sarrella tätä tietoa ja taitoa löytyy ja hän onkin aktiivinen inarinsaamelaisen kulttuurin kannattaja ja välittäjä.

Inarinsaamelainen puku on kulttuurin näkyvä tunnuspiirre. Puku on ulkoiselta ilmeeltään yksinkertaisen omaleimainen. Koristelun samankaltaisuutta löytyy suomalaisissa saamenpuvuissa Sodankylän-Vuotson alueen puvusta. Inarinsaamelainen puku on yleensä verka- tai sarkakankainen, pohjaväriltään tummansininen tai musta ja se on koristeltu punaisin, keltaisin ja vihrein verkasuikalein. Kesäpuvun materiaalit ja värit voivat vaihdella ja pohjakankaana voidaan veran ja saran ohella käyttää mm. satiinia ja samettia tai pienikukkaisia kankaita.

Ella Sarre on perehtynyt Inarinsaamenpuvun historiaan ja nykypäivään. Hän on tutkinut ja tallentanut valokuvaamalla ja kuvioita jäljentämällä mm. pukuun kuuluvia tiuhtavyömalleja. Käsin valmistettuja tiuhtavöitä hankkivat nykyään vain harvat, sillä teollisesti valmistetut ovat edullisempia. Tiuhtavöiden valmistustaito on enää harvoilla ja valmistuksen vaatima työtuntimäärä saa hinnat hipomaan pilviä. Vanttuiden malleja Sarre on tallentanut kuvaamalla ja piirtämällä ja niinpä kymmenien villakintaiden kuviomallit löytyvät hänen kansioistaan, tuleville sukupolville tallennettuina.

Sarre on elänyt lapsuutensa poroperheessä ja saanut vaikutteita työskentelyynsä sieltä. Perinteiseen porohoitokulttuuriin kuului ennen tavaroiden kuljettaminen poroilla. Taakkoja kantaneita poroja kutsuttiin takkaporoiksi. Sarren lapsuudessa kuljetukseen käytetyt, kymmeniä vuosia vanhat sisnatyöt kuvioaiheineen ovat innostaneet Ella Sarrea. Erään vanhan niestasäkin eli kuljetusrepun sydänkuviot toistuvat Sarren valmistamissa sisnakäsilaukuissa ja pusseissa. Pelkät perinteiset käsityön muodot eivät ole kuitenkaan aina riittäneet ja niinpä Sarre onkin opiskellut myös mm. kalannahkaparkitusta.

Ella Sarren kiinnostus saamelaisen käsityökulttuurin tallentamiseen on ollut merkittävä kulttuuriteko. Sotien jälkeiset sukupolvet kävivät koulunsa pitkien matkojen päässä kotoa ja asuivat asuntoloissa suuren osan vuodessa. Koska perheillä ei ollut paljoa yhteistä aikaa, äidiltä tyttärelle tai isältä pojalle siirtyvä saamenkäsityötietous ei monessa perheessä jatkunut perimätietona. Koulussa saamenkäsitöitä ja saamenkieltä ei opetettu, sillä kaikki oppilaat pyrittiin sopeuttamaan samaan suomalaiseen yhtenäiskulttuuriin. Saamenkielen käytöstä koulussa jopa rangaistiin. Saamelaiskulttuurin elpyminen alkoi 1970-luvulla. Yksi saamelaiskulttuurin heräämisen tunnus oli Sàmi Duodji –käsityöyhdistyksen perustaminen vuonna 1975. Tarvittiin kuitenkin aktiivisia käsityötekniikoiden tallentajia ja opettajia, jotta vanhat taidot tekniikat ja mallit eivät unohtuneet kokonaan. Sarre onkin ollut vuosikymmenien aikana monien käsityökurssien opettajana mm. kansanopistoissa, ammattikasvatushallituksen kursseilla ja kansalaisopistoissa.

Sarren merkitystä saamenpukuun liittyvän tietouden lisäämisessä ei voi liikaa painottaa. Sarre on ollut pitkään mukana hankkeessa, jonka tavoitteena on ollut saamenpuvuista kertova kirja. Vuonna 2010 Sàmi Duodji julkaisi Suomen saamelaispuvut –kirjan, jossa esitellään viiden saamelaisen pukualueen puvut sekä saamen että suomen kielellä. Tästä kulttuuriteosta on hyvä jatkaa käsityökulttuurin eteenpäin viemistä.