Laajarannan kylässä Äänekoskella sijaitsee vanha koulurakennus, jonka pihaan saapujia tarkkailee valppaana kaksi hevosta. Tämän 50-luvulla rakennetun entisen Laajan koulun luokkahuoneeseen Eeva-Liisa Sorainen on tehnyt itselleen valjasverstaan, jossa Laajavaljas -yritys toimii. Kahden suuren pönttöuunin lämmittämään luokkaan mahtuu satulahuone ja työskentelytilat, joissa nahka taipuu moneksi sekä hevosten että ihmisten tarpeisiin.
Kävimme tammikuussa 2019 vierailulla Laajarannassa tutustumassa valjas- ja satulasepän työhön. Laajavaljas -yrityksen omistaja Eeva-Liisa Sorainen on pitkän taiteilijan uran tehnyt hevosihminen, jonka käsityöläisyys perustuu haluun työskennellä rakkaiden eläinten parissa. Sorainen kertoo satula- ja valjassepän työstä ammattina, jossa oppiminen ei koskaan pääty. Hevoset ovat aina kiinnostaneet Soraista ja lapsuuden harrastus perheen oman hevosen parissa virittyi uudestaan aikuisiällä. Sorainen aloitti Ypäjän hevosopistossa hevosenhoitajan opinnot vuonna 2006. Kahden vuoden kestäneiden opintojen toisena vuonna erikoistumisvaihtoehdoista Soraista kiinnosti erityisesti valjasverstaalla työskentely, koska omien sanojensa mukaan hän on “ikuinen näprääjä”. Työ tuntui siltä, että sitä voisi tehdä ammatikseenkin.
Kun Suomessa tuli mahdolliseksi suorittaa satulasepän ammattitutkinto, Sorainen hankki tämän pätevyyden 2012-2014 Kiuruvedellä. Varsinaisia satuloita hän ei valmista, eikä sitä kannata hänen mukaansa Suomessa tehdäkään, mutta suurempiin ja erikoisempiin korjaustöihin hänellä on valmiudet. Ensisijaisesti Sorainen tekee satuloiden sovitusta, toppausta, korjausta ja hihnojen vaihtoa. Työpäiviä rytmittävät oman tallin hevoset sekä talon kissa, joista on huolehdittava töiden lomassa. Aamut alkavat seitsemältä hevosten hoidolla ja tallitöillä, jonka jälkeen varsinkin talvisin on vuorossa verstaan puu-uunien lämmitys. Yleensä Sorainen pääsee talvella verstaalle töihin vasta iltapäivällä tilojen lämmettyä riittävästi.
Se mitä valjas- ja satulasepän työssä Eeva-Liisa Soraisen mukaan tarvitaan erityisesti, on silmää, mutta myös paljon erilaista tietoa varsinkin hevosen anatomiasta. Sitä ei voi koskaan tuntea liikaa. Näiden lisäksi olisi hyvä olla riittävän itsevarma ja osata käsitellä myös ihmisasiakkaita, jotta heidät saisi vakuuttuneeksi silloinkin, jos heillä on vääriä käsityksiä hevosiin tai varusteisiin liittyen. Ammattitaidon kysynnästä Soraisella on selkeä näkemys: ”Sanoisin että tarvetta on enemmän kuin kysyntää.” Sorainen korostaakin työn merkitystä ja toivoo alan tulevaisuudelta sitä, että ikivanhat satulat saataisiin pois käytöstä, koska nykyään hevoset ovat erilaisia kuin ennen ja vanhat satulat ovat usein vääränlaisia hevosten selkärangalle. Työn parhaana puolena Sorainen pitää hevosia. Erityisesti omien hevosten kanssa puuhastelu tuo hänelle uutta virtaa arkeen.
Vaikka suurimmaksi osaksi työ koostuu satulatöistä, Sorainen tekee myös muita hevosten nahkavarusteita tilaustöinä, sekä esimerkiksi vöitä ja laukkuja. Tilaustyöt ovat kuin taiteilijan työtä, koska jokainen tuote täytyy miettiä ja suunnitella erikseen. Kysyttäessä missä menee taiteilijan ja käsityöläisen raja, Sorainen vastaa, ettei sitä hänestä ole lainkaan: ”Yleensä taiteilija on aika paljon käsityöläinen.” Yrityksen alkuaikoina koulurakennuksen vintillä oli taidenäyttelyitä, mutta enää Sorainen ei kykene tekemään molempia ”samalla päällä”. Ammattitaiteilijana oli oltava valppaana monenlaisten yhteiskunnallisten asioiden ja ilmiöiden suhteen. Satulasepän töihin syventyessään ajatukset keskittyivät aiheeseen. Toisaalta aina on kuitenkin luovuttava jostain sen mukaan, mitä milloinkin keskittyy tekemään: ”Että jos haluat tehdä kunnolla jotakin, niin niitä ei voi olla kovin montaa, niitä juttuja.”
