Modistit, eli tuttavallisemmin hatuntekijät, valmistavat päähineitä ja muita asusteita mittatilaustyönä sekä perinteisiä käsityötapoja että teollisia työtapoja yhdistellen. Modistiammattilaisten muodostama Suomen muotiliikkeiden liitto perustettiin vuonna 1940 helpottamaan sodan vuoksi hankalasti saatavilla olevien materiaalien hankintaa. Nykypäivänä modistit ovat suhteellisen harvinaisia; liittoon kuuluu vuonna 2021 vain viisitoista jäsenliikettä. Yksi näiden liikkeiden omistajista on modistimestari Memmu Lankila, jota haastattelin etäyhteyden välityksellä helmikuussa 2021.
Lankila on toiminut yrittäjänä yli kolmenkymmenen vuoden ajan, mutta käsityöläinen hän on ollut käytännössä katsoen koko ikänsä. Jo nelivuotiaana Lankila pyysi äitiään opettamaan häntä neulomaan ja myös muiden sukulaisten tekemät ompelu- ja virkkaustyöt kiinnostivat häntä kovasti. Omat käsityökokeilunsa Lankila aloitti jo varhaisessa iässä ja hän uskookin, että esimerkin voiman lisäksi myös synnynnäisellä taipumuksella on varmasti paljon tekemistä elämänmittaisen käsityöläisyyden kanssa.
Lankilalle oli alusta alkaen selvää, etteivät käsityöt tulisi jäämään hänelle pelkäksi harrastukseksi. Muutettuaan Haminasta Helsinkiin Lankila suunnitteli vaatturin opintojen aloittamista, mutta seuraavaan hakuaikaan oli tuolloin vielä pitkä aika. Sattumalta Lankila kuuli kuitenkin vuoden mittaisesta pukuompelulinjasta ja päättikin lähteä sinne kehittämään omaa osaamistaan. Lopulta todellinen innostus löytyi kuitenkin Roihuvuoren ammattikoulun tarjoamalta modistin koulutuslinjalta. Työssä Lankilaa houkuttivat etenkin materiaalien monipuolisuus ja mahdollisuus kokeiluun: ”Rajana taivas. Kaikkea kokeilee ja kun se itse tuotos on pieni, niin se ei vaadi välttämättä kauhean isoja rahoja, että voi kokeilla erilaisia, ihan kummallisia kokeiluja. Se oli siinä niin kauhean kiehtovaa”.
Päätös oman yrityksen perustamisesta ei ollut missään nimessä itsestään selvä, vaikka muille työskenneltäessä sekä mahdollisuudet kokeilemiseen että palkkataso jättivät toivomisen varaa. Lankila kertoo, ettei hän kokenut lainkaan omaavansa liikenaiselta odotettua yrittäjähenkeä tai laskupäätä, mutta lopulta pelko sai väistyä omannäköisen työn tekemisen tieltä ja Lankilan ensimmäinen liike aukesi Hakaniemen hallissa vuonna 1987. Lankila ei halunnut ottaa lainaa yrityksen perustamista varten, mikä säästikin hänet monilta vaikeuksilta 90-luvun laman iskiessä Suomeen. Kättensä töillä itsensä elättäminen vaatiikin Lankilan mukaan erityistä taitoa pitää riskit pieninä ja hyvää epävarmuudensietokykyä: ”Ei voi luottaa siihen, että vuoden päästä mulla on vaikka mitä, vaan pitää elää tän tilanteen mukaan missä mennään. Se on ihan ykkösjuttu”.
Viimeiseen vuoteen onkin mahtunut paljon epävarmuutta. COVID19-tilanteen vuoksi Lankila viettää nyt aikansa pääasiallisesti kotonaan Haminassa hattuliikkeensä sijaan. Muutamia tilauksia tohtorinhatuista on toimitettavana, mutta Lankila arvelee, että monet mahdolliset asiakkaat ovat myös jättäneet tilauksen tekemättä promootioiden lykkääntyessä. Videopuhelun taustalla olevalla pöytätasolla komeilee myös prässätty ja harjattu stetson, jonka Lankila on hiljattain kunnostanut. Viime vuosina kiinnostus kestävyyttä ja vastuullisuutta kohtaan on lisääntynyt myös vaatetusalalla ja Lankila korostaakin korjaamisen olevan kestävää kehitystä puhtaimmillaan. Kunnostamalla kirpputorilöytöjä ammattitaitoisen tekijän luona ihmisen onkin mahdollista saada itselleen tyylikäs ja kestävä hattu monen vuoden ajaksi.
Lankilan mukaan häntä erityisesti kiehtova osa modistiammattilaisen työtä on sen ihmisläheisyys. Hattuliikkeessä asioiminen on monelle erityislaatuinen tilanne, minkä vuoksi asiakkaan kohtaaminen vaatii taitoa lukea toisen tunteita ja vastata niihin asianmukaisesti. Lankila kertoo, että yksi asiakas voi esimerkiksi olla etsimässä suruhattua hautajaisiin, kun taas toinen kaipaa jotain villimpää ja erikoisempaa teosta osaksi muotinäytöstä. ”Ja sen takia mun asiakkaat muistaa mut, kun ne tapaa mut jossai kadulla. Ne on kerran elämässään käynyt hattukaupassa, mutta mä en välttämättä muista niitä kasvoja samalla tavalla, koska mä oon siel hattukaupassa koko ajan. Se on semmoinen niin spesiaali, ihmisläheinen homma, että siihen mä oon kyllä hirveen tyytyväinen ollu aina”.
