Pirtanauhat: työvälineitä ja nauhatyyppejä

Pirtanauhat – keskiajan uutuus

Nauhapirtatekniikka on uudempaa perua kuin laudoilla kutominen. Vanhimmat eurooppalaiset todisteet nauhapirtatekniikasta ovat peräisin 1200–1300-luvulta saksalaisista käsikirjoituksista, joissa kuvataan nauhapirralla kutomista (Kaukonen 1965, 64.) Nauhapirralla kudontaa tiedetään kuitenkin harrastetun Keski-Euroopassa jo varhaiskeskiajalta (n. 400 jKr.) lähtien. Pohjoismaista ei ole säilynyt pirtanauhalöytöjä vielä keskiajalta eikä tekniikan omaksumisen tarkkaa aikaa siten tiedetä. Hautalöytöjen puute ei kuitenkaan sulje pois mahdollisuutta, että pirtanauhoja olisi kudottu Suomessa jo varhaisella keskiajalla. Lieneekin todennäköistä, että nauhapirralla kutomisen työtapa on levinnyt Pohjoismaihin keskiajalla eli 1150–1520 välisenä aikana. Tekniikka vakiinnutti vähitellen asemaansa ohi laudoilla kutomisen, koska pirralla kutominen oli helpompaa (Merisalo 1978, 12.) Pirtanauhoissa käytettyjen kuosien ja koristeaiheiden tiedetään olevan huomattavasti vanhempaa alkuperää kuin itse pirtanauhatekniikan. Monet Suomessa perinteisesti käytetyt kuviot ovat esihistoriallisten ornamenttien muunnelmia tai keskiaikaisia kansainvälisiä malliaiheita. Ruotsissa pirtanauhojen kuoseissa on havaittu viikinkiaikaisia vaikutteita ja erityisesti Taalainmaan pirtanauhoissa on Saksan ja Itävallan 1200-luvun kirkollisiin tekstiileihin juontavia piirteitä (Kaukonen 1965, 63.)

Nauhapirran ikää ja alkuperää ei ole tarkasti pystytty selvittämään, mutta voisi olettaa näinkin yksinkertaisen työvälineen olevan huomattavan vanha. Varsinkin kun kangaspuistakin on kehitelty ensimmäisiä versioita jo vuosisatoja ennen ajanlaskun alkua (ks. esim. Geijer 1994). Varhaisin säilynyt todiste nauhapirrasta on löytynyt Pompeijista, Italiasta, ja se on ajoitettu vain noin ajanlaskumme alkuun (Geijer 1994, 34–36, 50). Toisaalta on olemassa viitteitä siitä, että itse nauhapirta lienee nuorempi keksintö kuin kyseinen tekniikka. Mahdollisesti varhaisina aikoina on kudottu yleisemmin niisien avulla. Esimerkiksi Islannissa nauhapirran käyttö omaksuttiin vasta 1700-luvulla, mutta niisien avulla oli sielläkin kudottu jo huomattavasti aiemmin (Kaukonen 1965, 65.)

1800-luvulla pirtanauhat olivat levinneisyydeltään maamme suosituin nauhalaji. Pirtanauhoja on Suomessa, kuten myös Pohjoismaissa ja Euroopassa kudottu aina 1900-luvulle asti. Jos laudoilla kutominen edisti kankaankudontaa, niin nauhapirralla tai irtoniisillä kutominen oli yksi kangaspuiden kehittymisen vaihe (Kaukonen 1965, 35, 64–65, 120.)

Vanha suomalainen kokoelma (numero 0001) on koottu 1900-luvun alussa keruumatkoilla eri puolilla Suomea ja valmistusaika on arvioitu jälkikäteen. Ylinnä pirtanauha E0001/0878. Nauhan mukana lappu, jossa lukee: ”Katri Monto, Säkkijärvi, hinta 3:- Smk, myydään, paino 0,060 kg, no 2”. Alin pirtanauha E0001/0899. Nauhan mukana on lappu, jossa on teksti ”Sofia Pennanen, Säkkijärvi, hinta 3:- myydään”.

Työvälineet

Pirtoja on olemassa kahta erilaista mallia. Yksinkertaisemmassa mallissa pirran piissä eli säleissä on vain yksi reikä kussakin. Tällä mallilla voitiin kutoa yksinkertaista ripsinauhaa sekä kuvionauhaa poimimalla kuvio loimesta. Toisessa pirtamallissa kussakin pirran säleessä on yksi tai kaksi lyhyttä lisärakoa, jolloin pirtaa nostaen ja laskien saatiin aikaan kaksi lisäviriötä ja siten voitiin kutoa neliniitisiä kuviomalleja ilman poimintaa (Kaukonen 1965, 28–29. Schvindt 1982, 177–178.)

Lyhyiden lisärakojen idea oli siinä, että niiden avulla kuviolangat saatiin helposti erilleen pohjaloimesta, mikä nopeutti kutomista ja helpotti kuvion tekoa. Tätä lisäraollista mallia on kutsuttu myös lohenpyrstöpirraksi, koska sillä voitiin kutoa ns. pyrstökuviota. Lisäraolliset pirrat ovat perusmallia uudempi versio ja luultavasti tämä kehittyneempi malli on vakiinnuttanut asemansa Suomessa 1800-luvun alkupuoliskolla (Gardberg 1980, 12–13.)

Pirtanauhoja voitiin kutoa joko nauhapirralla tai irtoniisien avulla. Nauhapirralla kudottaessa työvälineenä käytettiin pirran lisäksi käpyä, jolle kudelanka oli kierretty ja jonka avulla kuvio poimittiin ja kude painettiin kiinni. Niisien avulla kudottaessa käytettiin pirran sijasta papeloa. Papelo on 20-25 cm pitkä ja 1 ½ – 2 cm paksu pyöreä, sileä puikko. Niisinä käytettiin kalalankaa ja niisilankojen kiinnittämistä varten tarvittiin pieni nappula. Valmiiksi kudottu pirtanauha kerättiin vyökelalle, jota kutoja piti esiliinan kauluksen alla vyötäröllään (Kaukonen 1965, 38. Merisalo 1978, 15–16. Schvindt 1982, 179.)

Nauhapirralla kudottaessa loimi pisteltiin pirtaan siten, että langat pujotettiin vuoroin pirran rakoihin ja vuoroin reikiin. Loimen tuli olla keskellä pirtaa, jotta tasapaino säilyi. Irtoniisiä käytettäessä tarvittiin papeloa, joka sijoitettiin n. 30 sentin etäisyydelle loimen alusta, siten että joka toinen loimilanka kierrettiin papelon ympäri yläkautta ja joka toinen alakautta. Niidet tehtiin kalalangasta papelon ja loimen alun väliin siten, että kalalanka pujotettiin vuoroin papelon yli tulevien lankojen yli ja papelon ali tulevien lankojen ali. Langan aloituspää solmittiin puunappulaan ja nappulalle nostettiin n. 12–15 sentin pituinen pohjukka alaviriössä olevien lankojen alitse (Merisalo 1978, 16–17).

Loimen kiinnittäminen kutojan vyölle mahdollisti loimen pingotuksen säätämisen. Pirralla kudottaessa ensimmäinen viriö saatiin, kun pirta painui omalla painollaan alas ja raoissa olevat langat nousivat ylös. Kude pujotettiin viriöön ja sen jälkeen pirtaa nostettiin ylös, jolloin rei’issä olevat langat nousivat ylös ja aukesi toinen viriö. Käpyä tai erityistä lastaa käyttämällä saatiin painettua kude tiukasti paikalleen. Sellaisessa pirrassa, jossa oli lyhyempiä lisärakoja, saatiin aikaan yhteensä neljä erilaista viriötä (Kaukonen 1965, 28. Merisalo 1978, 17.)

Irtoniisien avulla kudottaessa saatiin ensimmäinen viriö papelolta ja toinen niisiä nostamalla. Irtoniisillä kutominen oli periaatteessa samanlaista kuin pirralla kutominen eikä valmiista nauhasta voinut erottaa, oliko se tehty pirralla vai niisillä. Tosin tiettyjä malleja on tavattu kutoa vain irtoniisillä. Irtoniisien käyttö mahdollisti hyvinkin leveiden nauhojen kutomisen, koska niisiä voitiin luoda aina tarvittava määrä. Pirta saattoi olla liian kapea leveimpien nauhojen tekoon (Kaukonen 1965, 36. Merisalo 1978, 17.)

Pirtanauhan pinta muistuttaa lähinnä kudotun kankaan pintaa. Yksinkertaisimmissa pirtanauhoissa rakenne on ripsimäinen eli nauhassa on kuteen suuntaisia kohollaan olevia raitoja. Poimintakuvioisille nauhoille on ominaista, että pinnassa erottuu joskus pitkiäkin loimen suuntaisia lankajuoksuja eli nastoja. Erityisesti kuvioloimesta poimituissa nauhoissa kuvio erottuu paksumpana lankana, koska kuvioloimi luotiin yleensä paksummasta materiaalista. Väreillä puolestaan saatiin erottumaan esim. leveyssuuntaisia raitoja ja poimimalla geometrisiä vinokuvioita.

Pirtanauhat voidaan jakaa kolmeen eri luokkaan, joiden perusteena ovat kuviottomuus, yksinkertaiset ja monimutkaiset kuviot. Jaottelu on tässä tehty pitkälti Toini-Inkeri Kaukosen luokittelun pohjalta.

Yksinkertaiset ripsinauhat

Pirtanauha voi pelkistetyimmässä muodossaan olla yksivärinen ja kuvioton loimiripsinauha, jossa on kuteen suuntaan kohollaan olevia loimesta muodostuneita vaakaraitoja. Yksivärisessä loimiripsinauhassa sekä loimi että kude ovat yksivärisiä. Perusmallissa voi olla myös eri värisiä pitkittäisiä loimiraitoja, jotka saadaan aikaan raidalliseksi luodusta loimesta poimimatta, käyttäen vain kahta pirralla aikaan saatua viriötä. Nämä kuviottomat nauhat olivat tavallisesti arkisia hyötykäyttönauhoja, joita käytettiin esimerkiksi vaatteiden saumojen päärmäykseen ja sukkanauhoiksi (Kaukonen 1865, 41. Merisalo 1978, 17.)

Ripsinauhoihin saatiin vaihtelevuutta yksinkertaisilla kuvioilla. Hammakkaista, poikkiraitaista kuviota saatiin luomalla loimi vuorolankaisesti esimerkiksi kahdesta eri väristä (Kaukonen 1965, s. 42. Merisalo 1978, 11). Näissä pykäkuvioisissa poikkiraitaisissa ripsinauhoissa muodostui erilaista askelmatapaa muistuttavia tikapuumaisia kuvioita. Kuvio muodostui kuteen suuntaisista erilaisista suorakaiteen muotoisista raidoista sekä mahdollisesti loimen suuntaisista raidoista. Yksivärisiin nauhoihin verrattuna raidalliset nauhat olivat hieman eläväisempiä ja erilaisilla väreillä saatiin aikaan helposti kuviointia. Kutominen oli nopeaa, koska kuviot muodostuivat itsestään (Kaukonen 1965, 42).

Poimintakuviolliset nauhat

Pohjaloimesta poimitut kuviot

Pohjalangoista poimittua kuviota varten loimi luotiin vuorolankaisesti kahdella värillä. Kuvio poimittiin alaviriössä olevista langoista, jotka edellisen kuteen aikana ovat olleet ylhäällä. Poimittavan langan molemmilta puolilta painettiin yläviriön lanka alas. Tällä tekniikalla saatiin aikaan kuteen suuntaisia raitoja ja ruutukuvioita, mutta kuviot voivat olla ainoastaan suorakaiteenomaisia. Nämä poimintakuviolliset nauhat olivat helppotekoisia ja yleensä kapeahkoja, mutta siroja. Niitä käytettiin tavallisesti arkisissa yhteyksissä, esim. esiliinan nauhoina. Näitä pohjaloimesta poimittuja kuvionauhoja kutsuttiin paikoin myös mustalaisen nauhoiksi, koska tarina kertoo, että ainakin Pohjois-Suomessa juuri romanit tapasivat tehdä tällaisia nauhoja ja kaupitella niitä (Kaukonen 1965, 43–44. Merisalo 1978, 17)

Kuvioloimesta poimitut kuviot

Kuvioloimesta poimittuja pirtanauhoja kutsutaan myös yleisesti vironvöiksi. Vironvyö nimitys ei ole yksiselitteinen, vaan sillä voidaan tarkoittaa eri yhteyksissä erilaisia nauhoja. Tässä tutkielmassa vironvyö -nimityksellä tarkoitetaan yleisesti kaikkia kuvioloimesta poimittuja nauhoja.

Vironvöille oli ominaista, että niissä oli runsaita poimimalla saatuja vinokuvioita ja geometrisiä kuvioita. Kuvioiden poiminta tapahtui vain kuvioloimesta. Pintarakenne vironvöissä on sellainen, että kuvio on kohollaan pohjaloimen päällä. Kuvioloimilanka olikin yleensä pohjalointa paksumpaa villalankaa, jotta kuviot saatiin erottumaan selvemmin. Kuvio saattoi olla muodostunut pitkistäkin lankajuoksuista eli nastoista. Tällöin reunoilla oli yleensä kapea poikkiraitainen ripsikuvio, koska itse kuviot eivät voineet ulottua reunoille asti, jotta nastat eivät olisi kaatuneet reunan yli. Vironvöissä pohjaloimi oli palttinaa, erotukseksi edellä mainittujen mallien ripsiloimipohjasta (Kaukonen 1965, 44. Merisalo 1978, 17.)

Tekstiilihistoriaa käsittelevissä teoksissa pirtanauhamalleja pidetään vanhanaikaisina. Kyse on osin jo historiakappaleessa mainitusta kuvio-ornamenttien periytymisestä esihistorialliselta ajalta, mutta myös siitä, että pirtanauhan rakenne ja tekniikka itsessään asettivat kudottaville malleille tietyt rajat variaatioiden suhteen. Siten pirtanauhojen mallit ovat perusteiltaan olleet saman tyyppisiä tekniikan alkuvaiheista lähtien, vaikka malleja onkin voitu myöhemmin mukailla ja varioida (Dahl 1987, 352.)

Pirtanauhojen alueellisia ominaispiirteitä suomessa

Itämeren piirin nauhakulttuurien sekoittuminen

Tarkasteltaessa eri maiden nauhoja on havaittavissa piirteitä, jotka ovat tyypillisiä tietyille maille tai joillekin maan sisäisille alueille. Näitä erityispiirteitä tarkastelemalla on koetettu tehdä päätelmiä kulttuurivaikutteiden kulkeutumisesta maasta toiseen ja alueelta toiselle. Eroja ja yhtäläisyyksiä vertailemalla on seurattu tiettyjen nauhamallien jälkiä ja yritetty selvittää, mistä tietyt piirteet kunkin kulttuurialueen nauhoihin ovat tulleet. Aina ei välttämättä kuitenkaan ole kyse suorasta lainasta tai kopioinnista, jos saman tyyppisiä nauhoja tavataan lähekkäisiltä alueilta. On huomattava, että malleilla on kuitenkin aina nauhan rakenteeseen ja tekniikkaan pohjautuvat tietyt perusmallit, jotka ovat samat kaikille kulttuurialueille (Dahl 1987, 352.) Näitä perusmalleja on eri alueilla mukailtu ja varioitu mahdollisuuksien mukaan, jolloin on saattanut kehittyä naapurialueisiin verrattavia malleja tai toisaalta selvästi muista poikkeavia piirteitä. Monet kuviot pohjautuvat myös ikivanhoihin kansainvälisiin ornamenttiaiheisiin, joilla ei ole tiettyä alkuperää ja joita monilla alueilla käytettiin. Lisäksi jokaisella nauhankutojalla oli oma käsialansa eli nauhoista muodostui tekijänsä näköisiä variaatioita ja taidon siirtyessä äidiltä tyttärelle samantyyppinen kädenjälki jäi elämään alueella (Talaskivi 1985, 7.)

Suomessa poimintakuviollisista pirtanauhoista käytetty vironvyö -nimitys viittaa selvästi baltialaiseen kulttuurivaikutukseen ja perinteisten vironvöiden niin tekniikan kuin ornamenttienkin on katsottu olevan peräisin Virosta. On kuitenkin ehkä liian karkeasti sanottu, että suomalaiset olisivat olleet vain ottavana osapuolena ja nauhoihin liittyvä kulttuurivirta olisi ollut vain Itämeren piiristä Suomeen päin. On olemassa viitteitä siitä, että Viron kautta Etelä-Suomeen kulkeutuneet vaikutteet ovat olleet osa yleistä Itämeren piirissä vallinnutta kulttuuria eivätkä puhtaasti vain virolaisia. Vaikutteita on tullut myös Ruotsin kautta, koska yhteydet siihen suuntaan ovat olleet tiiviit. Suomenlahden saaristolaisten kosketuksista Etelä-Ruotsiin kertoo se, että Skoonessa on kansanpukujen kanssa käytetty samantyyppisiä nauhoja kuin Suomen saaristossa (Kaukonen 1965, 39–40, 54. Nylén 1978, 196.) Ruotsi on myös saanut vaikutteita Euroopasta ja Ruotsin välityksellä eurooppalaisia vaikutteita on virrannut Suomeenkin. Samoin virolaisilla on ollut yhteyksiä Itämeren alueen maihin ja Itämeren itäisen puolen kautta on kulkeutunut toisenlaisia vaikutteita Suomeen. Kanssakäyminen sekä virolaisten että ruotsalaisten kanssa on ollut tiivistä ja vaikutteet ovat sekoittuneet puolin jos toisin. Lähekkäisten alueiden nauhakulttuurit ovat siten pikemminkin sekoittunut tulos vilkkaista suhteista.

Eri puolella Suomea asukkailla on ollut yhteyksiä toisistaan poikkeaville alueille maamme rajojen ulkopuolelle. Kanssakäymisen tuloksena Suomessa voidaan erottaa kolme pääaluetta, joilla poimintakuviolliset pirtanauhat poikkeavat ulkonäöltään selvästi muun maan vironnauhoista. Ensimmäiseen alueeseen kuuluvat Suomenlahden saaristopitäjät, Kymenlaakso sekä siihen rajautuneita länsikarjalaisia ja kaakkoissavolaisia alueita. Toisen alueen muodostaa ruotsinkielinen Pohjanmaa ja kolmannen Lappi. Kaikilla edellä mainituilla alueilla kansanpuku oli käytössä varsin pitkään ja sen käytön on katsottu rikastuttaneen nauhan kutomisen perinnettä myöhäiseen 1800-lukuun asti (Kaukonen 1965, 45–46.)

Suomen nauhatyyppien pääalueet

Kymenlaakso ja Suomenlahden saaristoalueet

Suomen kansanomaiset nauhat ovat olleet taiteellisesti kaikkein koristeellisimpia ja runsaskuvioisimpia Suomenlahden saaristopitäjissä ja Kymenlaaksossa. Kymenlaakson ja saariston vironvyöt olivat myös huomattavasti leveämpiä sekä runsaskuvioisempia kuin muun mantereen poimintakuviolliset nauhat. Vehkalahdella, eteläisessä Kymenlaaksossa, vyönauhat olivat yleensä n. 2–4.5 cm leveitä, mutta jopa 8–10 cm levyisiä nauhoja on tehty. Kymenlaakson naapurialueilla Savossa nauhat olivat sen sijaan kapeampia ja paksumpia (Kaukonen 1965, 48.) Kymenlaakson ja saariston mittausopilliset kuvioaiheet olivat vanhoja kansainvälisiä ornamenttiaiheita – vinoneliöitä, nelilehtiä, ristejä, hakoja, sydämiä, s- kiemuroita sekä aakkosia (a, v, w), ikkunaruutuja, vinoristejä (Kaukonen 1965, 40, 49-51. Merisalo 1978, 11.)

Kymenlaaksossa ja Kaakkois-Savossa kuvioloimi oli yleensä yksivärinen. Kymenlaakson vironvöissä pohjaloimet olivat tavallisesti valkoiset ja kuvioloimet punaiset, molemmat loimet olivat perinteisesti villalankaa, kude pellavaa. Pohjaloimessa saatettiin käyttää valkoisten lankojen rinnalla keltaistakin lankaa, samoin kuvioloimessa punaisten sijasta sinistä lankaa (Kaukonen 1965, 47–48.) Kymenlaakson nauhoille on ollut tyypillistä juuri puna-valkea koristekuvionti. Maakunnan kuuluisimpia nauhapitäjiä olivat mm. Vehkalahti, Virolahti, Miehikkälä, Sippola, Valkeala ja Jaala (Kaukonen 1965, 47.)

Suomenlahden saariston nauhat olivat monivärisempiä verrattuna muihin vironnauhoihin, monivärisyys oli peräisin monivärisestä kuvioloimesta. Saaristopitäjien nauhoille oli myös tyypillistä erillinen reunakuvio sekä keskuskuvio. Reunakuvio ei ollut vain poikkiraitaa, kuten muissa Suomen vironnauhoissa vaan saaristolaiset kutoivat nauhan reunoihin sahalaitaa, vinoraitaa tai muuta geometrista kuviota. Saaristolaisnauhojen reuna- ja keskuskuvion välissä oli yleensä myös pitkittäinen kapea juova. Poiminta oli saaristolaisnauhoissa runsasta, ja nauhat olivat usein väritykseltään puna-valkoisia tai puna-sini-valkoisia. Nauhat olivat myös erityisen leveitä sekä kymenlaaksolaisiin että muun mantereen nauhoihin verrattuna.

Kymenlaakson nauhoissa kuviot olivat isoja ja selkeälinjaisia, kun taas Saariston nauhoissa kuviointi näyttää sekaisemmalta ja pienemmältä. Tämä johtuu runsaasta poiminnasta, monivärisyydestä sekä kuvioiden rikkonaisista linjoista (Kaukonen 1965, 38.) Suomenlahden saariston ja Baltian tapaista kuviointia ja runsasta poimintaa sekä erillisiä keskus- ja reunakuvioita on tavattu myös Skoonessa, Etelä-Ruotsissa. Tämä viittaa osaltaan siihen, että vironnauhojen piirteet eivät ole peräisin pelkästään vain Virosta vaan yleisemmin Itämeren piiristä.

Nauhojen paikallisia nimityksiä

Rakkaalla lapsella on monta nimeä, sanoo jo sanontakin. Nauhojen keskeisestä asemasta osana kansanomaista pukeutumista ja kulttuuria kertovat nauhojen monet murteelliset nimitykset, joita on kirjattu jälkipolville muistiin.

Lounais-Suomessa pirtanauhasta on käytetty nimityksiä poluste, polukset, rihmat. Hämäläiset puolestaan puhuivat tiuhtarihmasta, pohjalaiset viularihmasta ja pauloista. Keski-Suomessa ja Savossa pirtanauha tunnettiin nimellä rippunauha, Etelä-Savossa ja Kaakkois-Suomessa siteinä – siteistä puhuttiin osin myös Keski-Suomessa ja Etelä-Hämeen kulmilla. Kymenlaaksossa, Länsi-Karjalassa ja Kaakkois-Savossa poimintakuviollisia nauhoja kutsuttiin erikoisesti palmikoiksi, vaikka tekotapa ei mitenkään muistuta palmikointia. Eri puolilla Suomea pirtanauhoja on nimitetty eri tavoin myös käytön mukaan – esimerkiksi tytönvyöksi, ohjasnauhoiksi, sulhasvyöksi, matkavyöksi (Kaukonen 1965, 35–36, 50.)

Ruotsinkielinen Pohjanmaa

Ruotsinkielinen Pohjanmaa muodostaa oman nauha-alueensa, jolla vironnauhat poikkesivat mm. väritykseltään muun maan nauhoista. Vaikutteet nauhankudontaan on luultavimmin saatu lähinnä Pohjanlahden toiselta puolelta eli Hälsinglannista ja Ångermanlannista. Tätä voidaan pitää hyvin luonnollisena ajatellen historiaa vuosisatoja taakse päin, jolloin pohjalaisilla on ollut kiinteät suhteet Pohjanlahden takaisiin ruotsalaisalueisiin.

Erityisesti ruotsinkielisellä Pohjanmaalla kudottiin poimintakuviollisia pirtanauhoja, jotka olivat väritykseltään ja kuvioinniltaan kirjavampia ja vaihtelevampia kuin muualla Suomessa. Pohjalaiset käyttivät 1800-luvulla nauhoissaan ruotsalaisena muotivaikutteena saatuja aniliineja väriyhdistelmiä, kuten vaaleanpunainen, violetti ja kirkkaan vihreä. Muutoinkin Pohjanmaan väriyhdistelmät olivat uudenaikaisempia verrattuna Kymenlaakson vanhahtavaan punavalkoiseen kuviointiin (Kaukonen 1965, 57–59.)

Nauhojen kuviointi on ollut sekä Kymenlaaksossa, savolaisalueella että ruotsalaisella Pohjanmaalla samantyylistä, eroja on tullut lähinnä juuri väriyhdistelmissä. Kymenlaaksolaisiin nauhoihin verrattuna Pohjanmaan nauhat olivat hieman kapeampia, n. 3–4 senttimetriä leveitä ja Pohjanmaalla käytettiin sekä loimena että kuteena paksumpia materiaaleja.

Pohjanmaalla oli myös omia erikoisuuksiaan nauhankudonnassa. Vaasan seudulla ja sen rannikolla oli tapana kutoa ainakin pirtanauhaohjaksiin mutta myös muihin nauhoihin haltijan nimikirjaimet tai vuosilukuja (Dahl 1987, 353.) Kosrnäsistä tunnetaan erikoispiirteenä nyörimäiset, tupsulliset kengännauhat 1870-luvulta. Kengännauhojen silmukkarakenne muistuttaa lautanauhan rakennetta, mutta nauha on pyöreähköä ja hieman kierteistä. Vastaavanlaisia nauhoja oli tapana kutoa Pohjanlahden toisella puolella sijaitsevassa Hälsinglannin maakunnassa (Kaukonen 1965, 77–78.)

Lappi

Lappilaisten pirtanauhoille oli ominaista, että nauhoissa käytetyt perinteiset värit olivat erityisen kirkkaita ja siten koko nauhasta tuli varsin pirteä. Samoja värejä ei yhtä kirkkaina muualla Suomessa käytetty, ei myöskään välttämättä samanlaisina yhdistelminä. Nauhojen värikkyydellä lienee jonkin asteinen yhteys alueelle ominaiseen kaamoksen aikaan, ja siten voisi olettaa kirkkailla väreillä olleen tarkoituksena piristää keskellä synkintä pimeyttä. Värit lappilaisten sekä arki että juhlanauhoissa olivat yleensä samoja – sininen, punainen, valkoinen ja keltainen – nauhojen mallit sen sijaan vaihtelivat käyttötarkoituksen mukaan (Itkonen 1984/1, 359. Veriö 1968, 54.)

Takin tai puvun päällä pidettävä villainen pirtanauhavyö eli lankavyö tehtiin Lapissa eri tavalla kuin perinteiset nauhavyöt muualla Suomessa. Vyötä ei kudottu täysleveänä, vaan reunat ja keskiosa eli kuvio tehtiin erikseen. Erilliset reunat ommeltiin kiinni keskiosan molemmin puolin ja vyön nurjalle puolelle ommeltiin vahvikkeeksi sarkakaistale. Vyö kiinnitettiin tupsupäisillä nyöreillä vyötärölle (Itkonen 1984/1, 361. Jomppanen 1982, 49–50.)a