Etupistot
Etupistoja käytetään kankaan kuviointiin, mutta myös hyötytarkoituksiin, esimerkiksi vahvistamaan muita pistoja. Etupistot tehdään siten, että neula lankoineen pistetään kankaan nurjalta puolelta oikealle puolelle. Halutun pituisen lankajuoksun jälkeen neula pistetään takaisin nurjalle puolelle. Pistojen pituutta voidaan tarpeen mukaan vaihdella jatkuvasti tai tehdä samanpituisia pistoja. Ompeleen suunnan vaihtaminen käy helposti. (Ganderton 2002, 39; Dammann 1982, 8.)
Varsipisto
Varsipistoja käytetään kirjonnassa kukkien ja varsien kirjontaan, ääriviivojen ompeluun, nimikointiin sekä korko-ompelussa pohjustuspistoina. Varsipisto muodostaa kankaalle kauniin yhtenäisen ommeljuovan, jossa pistot ovat tiiviisti lomittain. Pistot ommellaan ompelijasta poispäin, aina samaan suuntaan vasemmalta oikealle ja siten, että lanka jää samalle puolelle neulaa. Kaarevissa kirjontakohteissa varsipistojen väliä lyhennetään, jotta pistorivi ei rakoilisi. (Ganderton 2002, 41; Dammann 1982, 8.)
Varsipisto
Varsipistoja käytetään kirjonnassa kukkien ja varsien kirjontaan, ääriviivojen ompeluun, nimikointiin sekä korko-ompelussa pohjustuspistoina. Varsipisto muodostaa kankaalle kauniin yhtenäisen ommeljuovan, jossa pistot ovat tiiviisti lomittain. Pistot ommellaan ompelijasta poispäin, aina samaan suuntaan vasemmalta oikealle ja siten, että lanka jää samalle puolelle neulaa. Kaarevissa kirjontakohteissa varsipistojen väliä lyhennetään, jotta pistorivi ei rakoilisi. (Ganderton 2002, 41; Dammann 1982, 8.)
Ketjupisto
Ketjupisto on pyöreä ja pullea muistuttaen virkattua ketjusilmukkaa. Pistot ommellaan kohti ompelijaa, ylhäältä alas. Ommeltaessa muodostetaan kankaalle langasta silmukoita, joista syntyy yhtenäinen ommeljuova. Pistot ovat nopeatekoisia ja helposti muunneltavissa. Yksittäisiä ketjupistoja kutsutaan linnunsilmiksi, joita ommellaan yleensä muun kirjonnan sekaan esim. muodostamaan kukkien terälehtiä. Ketjupisto-ommel ei purkaannu ja siksi se on suosittu nimikoinnissa. Ketjupistot ovat hyviä myös tehtäessä ääriviivoja ja ornamenttimaisia kuvioita. Kansanomaisissa töissä käytettiin paljon ketjupistokirjontaa, halkimatosta. (Ganderton 2002, 44; Dammann 1982, 11.)
Ristipisto
Ristipisto-ompelu on yksi vanhimpia kirjontamuotoja. Sitä nimitetään myös lankasidonnaiseksi kirjonnaksi. Suomessa ristipistokirjonta tuli muotiin 1800-luvulla ja se säilytti suosionsa vielä seuraavalla vuosisadalla.
Ristipisto muodostuu kahdesta vinosta pistosta, jotka ommellaan päällekkäin vinottain ristiin. Pistot ommellaan vieriviereen. Työ tehdään aina laskettavan mallin mukaan, joten kankaiksi soveltuvat ne, joista on laskettavissa loimi- ja kudelangat. Ristipistoilla voidaan peittää koko kankaan pinta. Kuviot muodostetaan käyttämällä eri värisiä lankoja. (Lehto 1985, 30, 32–33; Korpela 1985, 58, 67, 77; Dammann 1982, 16.)
Harakanvarvaspistot
Harakanvarvaspistot ovat saaneet nimensä hullunkurisesta ulkonäöstään, sillä ne muistuttavat erehdyttävästi linnun jalanjälkiä. Pistot ovat helppoja ja nopeita kirjoa. Ne ommellaan ylhäältä alaspäin, jolloin ne muodostavat nauhamaisen kuvion. Pistot ovat myös muunneltavissa niin, että niistä saadaan hyvinkin näyttävän näköisiä ja ne voivat peittää jonkin verran kankaan pintaa. Harakanvarpaita käytetään kirjonnassa muodostamaan muun muassa koristeellisia raitoja, kukkakimppuja ja oksia. (Dammann 1982, 16; Ganderton 2002, 60-61.)
Laakapisto
Laakapisto peittää tehokkaasti pintaa ja näin ollen se soveltuu hyvin täytepistoiksi, joilla päällystetään viivaa leveämpiä pintoja. Pistot ommellaan samansuuntaisesti aivan toistensa viereen siten, että ne asettuvat litteästi kankaalle ja muodostavat kauniin valoataittavan pinnan. Vastakkaisiin suuntiin kulkevien laakapistojen avulla voidaan muodostaa kaksiulotteisia kuvioita. Kirjontayö tehdään ompelukehystä käyttäen, jotta kirjottu kohta ei kiristyisi. Laakapistokirjonta sopii hyvin kaksipuoleisiin kirjontatöihin. (Ganderton 2002, 86; Dammann 1982, 19.)
Häivepisto
Häiveompelu muodostuu lomittaisista pitkistä ja lyhyistä laakapistoista, joilla aikaansaadaan kolmiulotteinen värillinen kuviopinta, jossa värit liukuvat asteittain sävystä toiseen. Häiveompelua käytetään, kun halutaan täyttää suuria värillisiä pintoja. Laakapistojen lisäksi kuvioiden eri osia muodostetaan varsi-, ketju-, tikki- ja pykäpistoilla. Häiveompelussa kangas on aina pingotettuna kehykseen. (Ganderton 2002, 87.)
Pykäpisto
Pykäpistot soveltuvat monenlaisiin käyttötarkoituksiin, sillä niillä voidaan koristella ja huolitella. Pistoja käytetään esimerkiksi pykäreunojen ompelemiseen ja huolittelemiseen, pitsin kiinnittämiseen ja kuviopinnan peittämiseen. Pykäpistot muistuttavat valmiina napinläpipistoja, mutta ne ommellaan eri tavoin siten, että pykäpistojen alapäähän muodostetaan tasainen silmurivi. Pistot voidaan ommella yhtä pitkiksi ja yhtä kauas toisistaan, joko harvaan tai hyvin tiheästi, säteittäin ympyräksi tai täyttämään leveitä kuvio-osia. (Dammann 1982, 22-23.)
Sidepisto
Sidepistot ovat lähekkäin ommeltuja ja keskeltä sidottuja pistoja, joilla peitetään kankaan pintaa. Sidepiston pitkä yläpisto kulkee kankaan pinnalla ja nurjalla puolella näkyvät pienet sitovat pistot. Pitkiä sidepistoja käytetään paljon itäsuomalaisessa revinnäiskirjonnassa yhdistämään pylväsryhmiä. Myös pohjalaisessa reikäompelussa käytetään sidepistoja. (Ganderton 2002, 90.)
Villakirjonta
Kirjontatöissä on käytetty perinteisesti ohuita puuvilla- ja silkkilankoja. 1800-luvun lopulla kirjontakuviot ja pistot kuitenkin suurenivat, kun käyttöön otettiin villalanka. Villakirjotut kankaat olivat erittäin suosittuja kalusteissa ja sisustuksessa sekä pöytäliinoina etenkin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Oviverhot ja pöytäliinat kirjottiin yleensä villaiselle huopa- tai verkakangaspohjalle.
Villakirjontaa ovat myös länsisuomalaiseen kansanperinteeseen kuuluvat kirjotut peitot, joissa mustalle villakangaspohjalle on kirjailtu värikkäitä kuvioita villalangalla. Kirjonta oli tyylillisesti vapaata. Tällä kirjontatavalla tehtiin paljon rekipeitteitä ja seinätekstiileitä. Päälleommeltuja peittoja käytettiin myös pöytäliinoina. Pistoina villakirjonnassa voidaan käyttää muun muassa varsi-, ketju-, risti-, aita- ja laakapistoja. (Grönlund et al. 1985, 14-24; Lehto 1989, 183.)
Värikirjonta
Kaikkialla maailmassa käytetty värikirjonta on värillisillä langoilla ommeltua kirjontaa, jossa valkoinen tai värillinen kangas kuvioidaan koristeelliseksi erilaisilla kirjontapistoilla. Se on vanha käsityömuoto, jossa kuviot, mallit ja työtavat vaihtelevat paikallisesti. Materiaaliksi sopivat kaikenlaiset kankaat ja langat.
Valkokirjonta
Valkokirjonnalla tarkoitetaan valkoisella langalla valkoiselle kankaalle ommeltua kirjontaa. Pohjakangas on puuvillaa tai pellavaa, ompelulanka puolestaan yleisimmin puuvillaa. Kuvioina ovat tavallisimmin erilaiset kasviaiheet: kukat, marjatertut, lehdet ja köynnökset. Kuviot yhdistetään usein toisiinsa koristekaarilla. Kuviot ommellaan varsi-, laaka-, solmu- ja kiertopistoin sekä pykäpistoilla, joilla reunustetaan mahdolliset leikekirjontakuviot ja punospistoilla, joilla muodostetaan pyöreät reiät.
Korko-ompelu
Korko- eli koho-ompelu syntyy kuvion kohdalle ommellun tukevan pohjustuksen päälle ommelluista laakapistoista. Pohjustus aloitetaan reunustamalla kuvio etupistoilla, jonka jälkeen niillä täytetään koko kuvion ala. Etupistot ovat kankaan oikealla puolella pidempiä kuin nurjalla puolella. Pistot päällystetään tiheillä laakapistoilla, jotka ommellaan joko suoraan tai vinottain. (Korpela 1985, 73, 76; Dammann 1982, 19, 26.)
Leikekirjonta
Leikekirjonta on ollut yksi suosituimpia valkokirjonnan muotoja 1900-luvun alussa.
Leikekirjontaan kuuluvat kaikki ne kirjonnan lajit, joissa kankaan päälle ommellun valkokirjonnan lisäksi leikataan pohjakangasta pois kirjottujen kuvioiden välistä. Mallit suunnitellaan yleensä siten, että kuvio liittyy kuvioon, koska kovin suurien pinta-alojen leikkaaminen ei ole mahdollista.
Leikattavien pohjaosien vieressä kirjonnan on oltava tukevaa, jottei kangas purkaudu leikkaamisen jälkeen. Ensin kirjottava kohta vahvistetaan etupistoilla, jonka jälkeen reunat ommellaan punos- tai pykäpistoin. Pistot on tehtävä huolellisesti vieri viereen ja suoraan sekä samalle tasolle, jotta lopputuloksesta tulee siisti. Pohjaosaa poisleikatessa on varottava leikkaamasta pykäreunaa, muutoin kirjonta alkaa purkautua. (Korpela 1985, 69 ja 74; Pesu 2000, 10–11.) Leikekirjonnassa on erotettavissa useita eri työtapoja, joissa käytetään joko punos- tai pykäpistoja ja valmiin leikekirjonnan pitsimäisyys vaihtelee sen mukaan, kuinka suuri osa pohjakankaasta on leikattu pois. Työvälineenä ompelukehyksen lisäksi käytetään punospistoreikien valmistamisessa puikuria eli lävistintä, toisesta päästään suippoa pientä apuvälinettä.
Englantilaisessa leikekirjonnassa leikattavat kuviot ovat pieniä ja pyöreitä tai soikeita. Kuvioiden reunat vahvistetaan ensin etupistoilla, suurimpien kuvioiden kaksikin kertaa. Sitten reiän kohta leikataan siten rikki, että kankaasta on käännettävissä liuskat nurjalle puolelle, etupistojen alle. Kuvioreiän reunat ommellaan lopuksi tihein punospistoin. (Korpela 1985, 74; Dammann 1982, 25; Pesu 2000, 11.)
Renessanssikirjonnaksi kutsutaan mallia, jossa leikattavasta alueesta on tullut niin suuri, että kuvioiden välille on tehty pidikkeitä punospistoilla kiertämällä. Renessanssikirjonta oli tyypillinen 1900-luvun alun kirjontamuoto, jonka juuret ulottuvat aina 1600-luvulle. (Korpela 1985, 74.)
Richelieu-kirjonta kehittyi renessanssikirjonnasta vielä vapaammaksi ja kevyemmäksi ja kuvioiden välissä olevat pidikkeet muuttuivat oleellisiksi osiksi kirjontakuvioita. Pidikkeillä täytetään suurempia pinta-aloja ja ne muodostavat omia kuvioitaan, mm. verkkoja ja hämähäkkejä. Pidikkeitä koristellaan pienillä silmuilla ja kuviot reunustetaan pykäpistoin. Valmis Richelieu-kirjonta näyttää pitsimäiseltä, sillä kankaasta on leikattu suuret alueet pois. Sitä onkin käytetty pitsin asemesta liinavaatteissa ja pöytäliinoissa. (Korpela 1985, 74–75; Dammann 1982, 26.)
Hedebo-kirjonta on alkuaan Tanskasta. Hedebo-kirjonnassa käytettävät leikekuviot ovat pyörylöitä, lehtiaiheita ja muita kaarevia kuvioita, jotka reunustetaan napinläpipistoin. Leikkeen sisään tehdään pitsimäistä täytekirjontaa. Leikekirjonnan lisäksi kankaan koristelussa käytetään säde- ja laakapistokirjontaa. (Gostelow 1978, 64.)
Pohjaompelu
Pohjaompelu on vanha kirjontatapa, joka tunnetaan kansanomaiselta nimeltään kiristysompeluna. Pohjaompelussa kankaan lankoja ei pureta lainkaan, vaan kuviot muodostetaan erilaisin ompelupistoin kiristämällä kankaan lankoja erilaisiksi ryhmiksi. Ompelupistoina käytetään lähes kaikkia peruspistoja, joiden lisäksi on mahdollista keksiä itse lisää soveltuvia pistoja. Kangas voi olla pellavaa, villaa, silkkiä jne., kunhan se vain on niin harvaa, että langat voidaan laskea ja ne pääsevät ommeltaessa siirtymään. Pohjaompelua on käytetty joko yksinään tai jonkun muun kirjontatavan kanssa. Yksinään se muodostaa ruutuja, raitoja tai erillisiä kuvioita. Muiden kirjontatapojen, esimerkiksi valko-ompelun, ketjuvirkkauksen ja nyörikirjonnan kanssa se elävöittää ja keventää kuviota. (Korpela 1985, 77; Seppälä & Mikkilä 1981, 16.)
Reikäompelu ja revinnäiskirjonta
Reikäommel- ja revinnäiskirjonnalla tarkoitetaan joskus samaa tekniikkaa, mutta ne eroavat toisistaan siinä, kuinka iso ja monimutkainen kuvioala niillä saadaan aikaan.
Reikäompeleet ovat kapeampia ja yksinkertaisempia kuin revinnäiset, joissa poistetaan useampia lankoja joko kude- tai loimilankojen tai molempien suunnassa. Jäljelle jääneistä langoista yhdistetään ompelemalla kauniita pitsimäisiä kuvioita.
Reikäommelkirjonta on yksi vanhimmista koristelumuodoista. Reikäompeleita ovat liinojen kapeat reikäraidat, jotka on saatu aikaan ompelemalla kude- ja loimilankoja yhteen. Pakotetut reikäompeleet tehdään purkamatta pois yhtään lankaa, mutta reikäraitaa varten voidaan poistaa muutama kude- tai loimilanka. Uraan jääneet langat yhdistetään erilaisin ompelupistoin, jolloin tuloksena on kaunis, yksinkertainen koristeraita.
Reikäompeleissa on erotettavissa erilaisia ompelutapoja, joiden nimiä ovat mm. hammasrivi-, polveke-, aitapisto- ja muurahaisenpolkureikäommel. Niissä lankoja ja lankaryhmiä on ommeltu yhteen siten, että niiden väliin jää erimuotoisia reikiä, esimerkiksi kolmioita tai ruutuja. Reikäommel oli hyvä koristelukeino, kun pitsit olivat vaikeasti saatavissa. Niiden tekeminen ei myöskään vaatinut erilaisten materiaalien hankkimista. 1940-luvulla naisia kehotettiin käyttämään kankaiden kirjonnassa reikäompeleita. (Korpela 1985, 59, 68 ja 80; Pesu 2000, 12; Seppälä & Mikkilä 1981, 8-10; Stenij & Ollila 1955, 22–29.)
Suomessa revinnäiskirjonta oli yleistä 1700–1800 -luvuilla. Revinnäiset ovat olleet monimutkaisempia itäisessä Suomessa. Karjalan alueella tämä kirjontatapa tunnetaan nyhännäiskirjontana. (Korpela 1985, 80; Pesu 2000, 12–13; Stenij & Ollila 1955; Seppälä & Mikkilä 1981, 70.)
Hardanger-kirjonta on norjalaista reikäompelua. Pohjakankaana käytetään kaksilankaista panamasidoksista valkaisematonta pellavakangasta. Kirjontalanka on sekin luonnonväristä. Kirjontakuviot ovat aina geometrisiä ja ne tehdään lankoja laskien. Perusmuoto on neliö, joka muodostetaan neljän langan ryhmistä ompelemalla suoria kulmia muodostavia laakapistoryhmiä. Kun kuvioiden ommellut ääriviivat ovat valmiit, niiden sisäpuolella olevat langat leikataan poikki aivan laakapistojen vierestä. Työ vaatii huolellista ja tasaista ompelujälkeä. (Korpela 1985, 75.)