Tallennusharjoitukseni aiheeksi valikoitui pohdinnan jälkeen käsityöharrastuksen siirtyminen sukupolvelta toiselta, erityisesti äidiltä tyttärelle. Haastattelin äitini Helvi Kuulan lisäksi siskojani Laura ja Taina Kuulaa sekä hyvää ystävääni Tanja Kirjasta. Vastasin myös itse haastattelukysymyksiin. Tavoitteeni oli selvittää, millainen äidiltä saatu malli on ollut ja mikä merkitys sillä on ollut tyttärille. Halusin myös tietää, millaisia kokemuksia haastatelluilla on omasta käsitöiden tekemisestään sekä millaisia muistoja heillä on koulun käsityöopetuksesta ja miten koulu on vaikuttanut heidän käsityöinnostukseensa.
Haastattelujen perusteella käsitöiden tekeminen on mieluisaa ajanvietettä ja tarjoaa aivojumppaa. Kun tekee itse itselleen vaikkapa vaatteita, saa juuri sellaisia, joista pitää ja jotka sopivat omiin mittoihin. Lahjaksi annettuun käsityöhön liittyy paljon lämpimiä tunteita lahjan saajaa kohtaan; lahjan antaja luovuttaa paitsi valmiin työn myös siihen käyttämänsä ajan ja ajatukset.
Käytettyjen käsityötekniikoiden kirjo on haastateltavien joukossa kunnioitettavan monipuolinen: 22 erilaista tekniikkaa, esimerkiksi perinteiset neulominen, virkkaus ja ompelu sekä vaikkapa pitsinnypläys, saippuanteko ja hardanger-kirjonta. Kaikki vastaajat ovat sitä mieltä, että käsitöistä saatava mielihyvä on yksi tärkeimmistä syistä tehdä niitä. Käsityöt rentouttavat ja antavat mahdollisuuden toteuttaa omaa luovuutta. Käsityöt ovat myös hyvää vastapainoa työlle. ”Kun työ on sellaista, ettei siitä jää konkreettista jälkeä, käsitöissä saa oman käden jälkensä näkyviin ja jotain kaunista aikaiseksi”, sanoo opettajana työskentelevä Tanja Kirjanen.
Äidiltä ja kotoa saatu malli käsitöiden tekemiseen on vastaajilla vahva. ”Äiti tykkää tehdä käsitöitä ja tekee niitä laidasta laitaan, kaikkea mahdollista”, kertoo Taina Kuula. Kodin ilmapiiri on kannustanut itse tekemiseen, ja tekemistä on leimannut uskallus ja halu kokeilla jotain uutta sekä luottamus omiin kykyihin. ”Ei kai siinä sen kummempaa oppia oo, sitä vain tehhään”, Helvi Kuula kuvailee.
Myös työn laatua on arvostettu, eikä työhön käytettyä aikaa ole mitattu. Tärkeintä ei ole ollut se, että saa työn mahdollisimman nopeasti valmiiksi, vaan se, että lopputulos on mieluinen. Äiti on myös ollut vastaajille roolimalli, ja hänen taitojaan ihaillaan. ”On pieni rima, koska en ole niin tuottelias ja intohimoinen käsitöiden tekijä kuin te muut. Että viitsiikö niitä edes äidille esitellä, tavallaan”, Laura Kuula sanoo.
Vaikka käsitöiden tekemisen perinne ei näytä suoraan jatkuvan seuraavalle sukupolvelle, vastaajat ovat yhtä mieltä siitä, että se on luonnollista eikä aiheuta suurta surua. Kaikki ovat yhtä mieltä myös siitä, että perinne ehkä muuttaa muotoaan. Haastateltavien pojat luottavat siihen, että suvun naisista joku neuloo sukat tai korjaa puseron rispaantuneet hihansuut. He arvostavat sitä, että lähipiirissä on käsityötaitoisia ihmisiä. He myös ovat käteviä käsistään, kukin omalla tavallaan. Voisi siis ajatella, että perinne siirtyy, henkisessä muodossa, haluna tehdä mieluummin itse kuin etsiä työlle ulkopuolista tekijää.
