Arvo Kankare

Arvo Kankare, tiilenlyöjä

Suomen kuuluisinta ja parhainta savea kaivetaan tänä päivänä Someron maaperästä. Someron hieno savi houkutteli Someron Kultelan kylään savenvalajan Johan August Roosin 1869. Roosin savenvalajasuku jatkui kolmen polven ajan.  1920-luvulla saviastiateollisuus oli alueella laajimmillaan: kylässä toimi viisi savenvalajan verstasta. Kultelan kylän alueella toimi parhaimmillaan myös useita tiilitehtaita. [1]

Tiilenlyöjä, savialan yrittäjä, “saviparooni” Arvo Kankare (s.1936) Someron Kultelan kylästä määrittelee vuonna 1996 nopeasti käsinlyödyn tiilen ominaisuudet: ”Siinä on koostumus, siin on, jos olet seurannut oikein vanhoja rakennuksia, missä on käsinlyödyt tiilet, eihän ne ole rapautuneet, se on riittävän harva elikkä jos sinne menee vettä, se pääsee pois, niin se toimii siinä. Se kestää sen ilmastollisen vaihtelun kaikkein parhaiten, kun se vesipitoisuus tässä savessa on aika suuri ja siin ei tuu tiukkaa puristusta kun ei oikein näin käsin jaksa konevoimalla puristaa, niin siit ei tuu niin tiukkaa. Konevoiman kans taas kun tehdään, hiekalla yleensä harvennetaan se savi, silti siihen tahtoo tulla se kiiltävä liukas pinta, niin nykysin se harjataan, että siihen tulee se karheus ja…” [2]

Kultelan tiiliputki Oy :n historia alkaa vuonna 1937, jolloin Urho Kankare, Arvo Kankareen isä osti tiilitehtaan alueen. Veljekset Ahti, Antero ja Arvo Kankare jatkavat tänä päivänä yritystä. Aluksi tiilitehdas oli toiminnassa kesäisin 1937-1939 valmistaen teollista tiiltä. Sota-aika katkaisi toiminnan kunnes tehdas ryhtyi 1948 valmistamaan teollisuustiiltä. 1950-luvun alussa rakennustiilestä ryhdyttiin perimään liikevaihtoveroa, jolloin yritys siirtyi valmistamaan tiiliputkea, jota liikevaihtovero ei koskenut. Salaojaputken valmistus oli erittäin kannattavaa ja sitä jatkui perheyrityksessä vuoteen 1984, jolloin muovinen salaojaputki syrjäytti tiiliputken ja tiiliputken valmistuksesta tuli yrityksessä kannattamatonta. Kankareen veljekset olivat jo kuitenkin vuonna 1978 naapurissa asuvan tiilitehtailija Syrjälän välityksellä lupautuneet valmistamaan käsinlyötyjä antiikkitiiliä Hämeenlinnan korjaustöihin. [3] Arvo Kankare kertoo Rakennuslehden artikkelissa seuraavaa: ”Syrjälä piti itseään liian iäkkäänä aloittelemaan tämmöistä hommaa. Me puolestaan velipoikien Ahdin ja Anteron kanssa tuumailimme siinä olevan ideaa. Kun perinteinen salaojaputkien valmistaminen oli tyrehtymäisillään, halusimme jotenkin pitää isä-Urhon yrityksen pystyssä.” [4]

Tämä valinta koitui yrityksen menestykseksi: Kultelan tiiliputki Oy valmisti 1980-luvulla ainoana Suomessa käsinlyötyjä tiilijä ja erikoislaattoja vanhojen rakennusten korjauksiin. Vuonna 1996 yritys oli jo luopunut käsinlyödyn tiilen valmistamisesta, koska tiiliyrityksen omat vanhat polttouunit olivat jo vanhentuneet ja uusien polttouunien investointi olisi edellyttänyt tuotantomääriä, joita käsinlyödyn tiilen tilauksessa ei juuri ollut. Monet kirkkojen ja linnojen korjauskohteet tarjosivat työtä yritykselle 1980-luvulla.Vanhat menetelmät ja niihin liittyvä tietous oli jo kadonnut, mutta museovirasto luovutti yrityksen käyttöön näytteitä, piirustuksia ja muutakin tietoa. [5] Tiilitehtaan vanhat käyttämättöminä olleet lieskauunit otettiin tuolloin uudelleen käyttöön vuonna 1979. Ensimmäiset tiilierät, lähes 4000 tiiltä epäonnistuivat, koska ne Arvo Kankareen mukaan laitettiin liian aikaisin kuivumaan. Polttovaiheessa tiilet halkesivat pituussuunnassa. Yrityksen ja erehdyksen kautta tiilenvalmistus eteni kuitenkin menestyksekkäästi: tiiliä valmistui käsinlyöntimenetelmällä Turun Tuomiokirkon, Hämeenlinnan ja Suomenlinnan entisöinteihin ja korjauksiin. Myöhemmässä vaiheessa kirkkojen korjaukset työllistivät perheyritystä. [6] Tiilenlyönnin ohella yritys on jatkuvasti toimittanut savea Suomen taideoppilaitoksiin, kansalais-ja työväenopistoihin, Taideteolliseen korkeakouluun ja taiteilijoille. [7]

Puuseppäkoulutuksen saanut Ahti Kankare on valmistanut puiset tiilimuotit koivusta. Koivun veden imukyky on hyvä ja se kestää myös kulutusta, mikä on tärkeää, koska muotit kuluvat melkoisesti. Tiilimuotteja on liotettava kauan, jotta savi irtoaisi siitä kunnolla. Joka tilausta varten oli myös tehtävä omat uudet muotit, mikä pidentää tiilten valmistusprosessia. Antiikkitiiliin eli käsinlyötyihin tiiliin käytettiin Someron savea, joka yrityksessä saadaan omalta maalta puolentoista kilometrin päästä tiilitehtaasta. Oikeaoppisesti savikin tulisi hankkia samasta paikasta kuin alkuperäisessä tiilessä käytetty savi oikean värin ja sävyn saamiseksi uuteen tiileen. Tiilenlyönti oli lähes täyttä käsityötä Kankareitten yrityksessä, ainoastaan savi ja hiekka sekoitettiin koneellisesti. Oikean savikoostumuksen löytyminen oli vaikeaa ja aikaavievää: savi ei saa olla liian sitkeää eikä liian löysää. Tilatun tiilen muoto ja koko vaikuttavat vaadittuun koostumukseen myös. Tiilenlyönti on kuraista työtä: savimassa heitetään muottiin niin, että se menee kaikkiin muotin nurkkiin ja tässä työvaiheessa savea roiskuu kaikkialle ympäristöön. Tämän jälkeen tiilen pinta tasoitetaan. Valmis tiili nostetaan muotissa kuivumaan, muotti poistetaan ja tiili saa ”nahoittua” lappeellaan kunnes se parin vuorokauden kuluttua käännetään toiselle kyljelleen. Tiilenlyönti on myös fyysisesti raskasta työtä: Iso käsinlyöty tiili saattaa painaa 12,5 kiloa märkänä ja poltettuna 8,5 kiloa. [1]

Tiilten kuivattamisen minimiaika on kolme viikkoa, muuten tiilet halkeilevat polttovaiheessa. Vuodenajasta riippuen tiiliä kuivataan kolmesta viikosta kuukauteen. Rosoisen käsinlyödylle tiilelle ominaisen pinnan tiilet saavat muotistaoton ja kuivumisen aikana. Polttotekniikka ratkaisee tiilen värin. Vanhimmissa suomalaisissa rakennuksissa olevat tiilet on poltettu maauunissa. Kankareitten yrityksessä tiilet poltettiin happivajaana polttona lieskauuneissa. Polttamiseen vaikutti tiilen koko, vuodenaika, ja kosteus. Polttamisessa käytetty lieskauuni on Urho Kankareen suunnittelema suuri muuri, missä on kaksi sisätiloiltaan 4 x 2,10 metrin kokoista uunia. Kummassakin uunissa on neljä tulipesää ja niissä poltetaan puita. Yhteen uuniin mahtuu kerralla 1400-2000 tiiltä. Uunit lämmitetään puulla, koska puulajit vaikuttavat tiilen väriin. Kaikkein parhaimmaksi polttoaineeksi on osoittautunut vanha hirsi. Tiiliä poltetaan tasaisella lämmöllä useita vuorokausia ja polton jälkeen odotetaan vielä viikon verran uunin jäähtymistä ennenkuin uunit avataan. Tiilitehtaassa on myös uudempi öljyllä toimiva, aiemmin tiiliputkien poltossa käytetty tunneliuuni, jonka mittasuhteet ovat 1,20 x 40 m, mutta jonka täyttäminen vaatisi kolmen vuoden tilaukset antiikkitiiltä. Lisäksi öljypoltteinen tiili on väriltään kellertävää ja tasaista. Esimerkiksi öljyllä poltettu salaojaputki on kellertävä, kun taas puulla poltettu tiili on tummanruskeaa. Tiilet vaativat 1030-1100 asteen pölttolämpötilan saven laadusta riippuen. Käsityön leimaa tiilenteossa lisää se, että kahta värisävyltään samanlaista uunillista ei juurikaan synny. [9]

Käsinlyödyn tiilen valmistamiseen kuuluu kuivaamisineen ja polttamisineen useita viikkoja. Koneella sama tiilimäärä lyötäisiin parissa päivässä, kun taas käsityönä sama määrä tiiliä vie yhdeltä tiilenlyöjältä pari viikkoa. Arvo Kankareen mukaan käsinlyödyn tiilen tuotantokustannukset ovat konetiilen tuotantokustannuksia paljon kalliimpia, eikä käsinlyöty tiili tule yleistymään vaan elää entisöijien käsissä. Vuonna 1996 Kankareitten yrityksen työllisti suomalaisen keraamisen saven toimittaminen keraamikoille ja alan harrastajille. Suomeen on aiemmin tuotu savea Tanskasta ja Saksasta lähinnä näiden maiden saven käyttöominaisuuksien takia. Suomalaisen saven käyttötavat, polttolämpötila ja lasitus poikkeaa totutusta: suomalaista savea on hiljalleen opittu uudelleen käyttämään ja arvostamaan. [10]

Lähde: Pihlajaniemi, Anne: Muuttuvat käsityöammatit, Suomen käsityön museon julkaisu 17, Jyväskylä 2000.