KANSALLISPUVUT
Kansallispuvut ovat toisintoja kansan 1700- ja 1800 -luvuilla käyttämistä juhlapuvuista. Ne jatkavat kansanomaista juhlapukuperinnettä, johon kuuluvat taidokkaasti valmistetut ja monimuotoisilla käsityötekniikoilla koristetut puvunosat huopahatuista tykkimyssyihin, silkkiesiliinoista sarkaviittoihin. Kansanomaisessa juhlavaatetuksessa yhdistyvät luontevasti kansanomaisen käsityötaidon lukuisat osa-alueet sekä eri aikakausille ja alueelle tyypilliset piirteet ja materiaalit. Osa puvun osista valmistettiin tuolloin kotona, osa ostettiin tai teetettiin ammattilaisilla. Tämä perinne jatkuu kansallispuvuissa.
Suomen kansallispukuneuvosto
Suomen kansallispukuneuvosto perustettiin 1979. Neuvostoa ylläpitävät kansallista kulttuuria vaalivat yhteisöt. Sen päätehtävänä on kansallispukukulttuurin edistäminen. Neuvoston toiminnan näyttävin tulos on mallipukukokoelma, jossa on 90 kansallispukua. Puvuista 49 on uusia, 41 tarkistettuja. Tarkistusprosessissa jo olemassa oleva kansallispuku palautetaan kansanomaista esikuva-aineistoaan vastaavaksi.
Suomen kansallispukuneuvoston asiantuntijana on kansallispukuraati, joka valvoo uusien pukujen kokoamiseen ja olemassa olevien tarkistamiseen liittyvää työtä ja hyväksyy tulokset, kansallispuvut. Jokaisen kansallispukuhankkeen takana on tilaajayhteisö; kotiseutujärjestö, kunta tms. Kansallispuku on siis monen eri tahon yhteistyön tulos, joka on mallipuvun muodossa talletettu kansallispukuneuvoston kokoelmiin. Mallipuku on myös esikuvana kansallispukujen valmistajalle, joka huolehtii, että puvun tarvikkeet, työohjeet ja kaavat ovat kansallispukua haluavien saatavilla.
Kansallispuvun muutos
Mouhijärven kansallispuku
Kansallispuvut ovat kokeneet satavuotiaan historiansa aikana monenlaisia vaiheita. Muoti, kauneuskäsitteiden muutos ja käsityön arvostuksen vaihtelu ovat muiden muassa vaikuttaneet kansallispukujen muuttumiseen. Puvuista on syntynyt useita eriaikaisia, toisistaan poikkeavia versioita. Tämä on johtanut pukutarkistuksiin, joissa kansallispuvut on palautettu vastaamaan mahdollisimman tarkasti museaalista esikuva-aineistoaan.
Esimerkkinä muutoksesta ja tarkistuksesta on Mouhijärven naisen kansallispuku. Tämän kansallispukumallin suunnitteli professori U.T. Sirelius 1920. Puku perustuu Suomen kansallismuseoon 1879 hankittuun mouhijärveläiseen kansanpukuaineistoon sekä Agathon Reinholmin akvarelliin, piirroksiin ja kuvauksiin mouhijärveläisestä nuorikosta, Saikan Mantasta. Puku on ollut vuosikymmeniä Helmi Vuorelma Oy:n tuotannossa ja siitä on olemassa useita yksityisten ihmisten tekemiä eriaikaisia muunnoksia. Mouhijärveläiset halusivat palauttaa pukunsa alkuperäisen aineiston mukaiseksi ja pukutarkistus valmistui kansallispukuneuvoston asiantuntemuksella vuonna 1988. Silloin siihen lisättiin musta röijy.
Eri alueiden kansallispukuja
Suomenruotsalaiset kansallispuvut
Kansallispuvut ovat tärkeitä suomenruotsalaisen identiteetin ja yhteenkuuluvuuden ylläpitäjinä. Brage-yhdistys perustettiin 1906 vaalimaan ja edistämään suomenruotsalaista kansankulttuuria. Kansallispukujen kokoamistyön aloitti maisteri Yngvar Heikel, joka tallensi suomenruotsalaista kansanpukuperinnettä, vaatekappaleita ja kangasnäytteitä. Brage on koonnut kansallispukumallit kaikille kaksikielisille ja ruotsinkielisille pitäjille, yhteensä lähes 200 kansallispukua. Turun ulkosaariston Houtskärin kansallispuku on parhaiten dokumentoituja ja näkyvimpiä suomenruotsalaisista puvuista. Sen esikuvana on morsiuspukuna käytetty kansanpuku.
Joutsenon kansallispuvut
Vanhakantaisessa Joutsenon kansallispuvussa on yli kaksikymmentä osaa. Puvun esi-kuvana ovat museoihin talletetut puvunosat ja pukukokonaisuudet. Severin Falkman on kuvannut joutsenolaisen naisen pukua kirjassaan I Östra Finland 1895. Puvun osat ovat lampaanmustaa sarkaa ja sinisellä kirjottua valkoista pellavaa. Puvun tunnistaa joutsenolaiseksi sinisistä nyytingeistä ja revinnäisistä, joilla esiliina on koristettu, taidokkaasti laskostetusta suurhunnusta ja raidallisesta hurstut-vaipasta, joka on koriste, suoja ja kantoväline. Tinanastoin koristettu vyö kuuluu tytön pukuun. Sarkaviitta on talvinen päällysvaate, pellavainen kostuli kesäinen. Hame on laskostettu vetopoimuttamalla. Pukuun kuuluu myös lyhyt sarkaröijy. Joutsenon puvun osista voi kukin koota mieleisensä kokonaisuuden.
Muinaispuvut
Muinaispuvut perustuvat arkeologisissa kaivauksissa Suomesta löytyneisiin esihistoriallisen ajan koru- ja tekstiilijäänteisiin. Pakanalliseen tapaan kuului haudata vainajat juhlapuvuissaan. Naisten pukujen koristeina on käytetty pronssilangasta kierrettyjä spiraaleja ja pronssikoruja, joiden erittämät metallioksidit ovat säilyttäneet osia kankaista ja nauhoista. Jäänteiden perusteella on pitkälti pystytty todentamaan, miten mahtiemännät ovat pukeutuneet. Muinaispukujen esikuvien perusosat ja valmistustekniikat ovat saaneet vaikutteensa antiikin Kreikasta tai jopa Bysantista Baltian ja Skandinavian reittien kautta.
Romanipuku
Suomen romaninaisten puku on ainutlaatuinen romanien keskuudessa. Se on kehittynyt omaleimaiseksi ja näyttäväksi puvuksi, jolla on maamme romaniväestön identiteetille suuri merkitys. Romaneilla on monimutkainen tapakulttuuri häveliäisyyssääntöineen. Tyttö pukeutuu romanipukuun teini-iässä, eikä saa enää esiintyä julkisesti ”valkolaisten” vaatteissa, ei ainakaan vanhempien romanien edessä. Kuitenkin puku on näyttävä ja altis muodin vaihteluille. Puku siis edustaa nykypäivän kansanomaista pukeutumista, jossa perinne, muoti ja ajankohtaiset materiaalit yhdistyvät. Esillä on nuoren romaninaisen puku, jonka musta röijy on 2000-luvun muotia.
Saamenpuku
Saamenpuku on saamelaisen kulttuurin tärkein ja näkyvin ulkoinen tunnus. Eri saamelaisryhmillä on omat pukumallinsa, ja Enontekiön malli on saamelaispuvuista värikkäin ja tunnetuin. Puvun mallista voi tunnistaa jopa kantajan kylän ja suvun. Aikoinaan naisen kunnia-asia oli vaatettaa perheensä kokonaan itse, niin arkeen kuin juhlaan. Nykyään puku on saamelaisten juhla-asu, ja pukuja valmistetaan myös ammattimaisesti. Elävässä käytössä saamenpuku on jatkuvassa muutoksen tilassa; muoti ja uudet materiaalit ovat varsinkin nuorison suosiossa. Perinne elää ja puku saa uusia vivahteita. Esillä on inarinsaamelaisen naisen talvinen juhlapuku.
Feresi
Feresi on kansanomaiseen naisen olkaimelliseen hameeseen perustuva, 1960-luvulla henkiin herätetty juhla-asu, jonka esikuvaa on käytetty rajantakaisen Karjalan ortodoksien keskuudessa. Kapeaolkaimellisessa hameessa on poimutettuna paljon kangasta ja joskus helmassa on vielä poimutelma. Hameen alla on valkoinen, avarapäänteinen paita, jonka hihansuut on koristeltu pitsein. Pukuun kuuluu myös esiliina, päähine ja röijy. Nykykäytössä feresi on usein pelkistetty olkainhameen, paidan ja esiliinan yhdistelmäksi, jossa kangasta on käytetty niukemmin kuin ennen.
Kansallispuvut ja käsityön opetus
Kansallispuvuilla ja käsityön opetuksella on takanaan satavuotinen yhteinen historia ja edessään mielenkiintoinen tulevaisuus, jossa kansanomaisella käsityötaidolla on osansa. Kansallispuvut ja niiden valmistukseen liittyvät tiedot ja taidot kuuluivat opettajakoulutukseen 1900-luvulla. Kansallispuvut saivat nukkemuodon 1959 Helsingin käsityönopettajaopistossa, (nykyään käsityönopettajan koulutuslinja). Opiskelijat valmistivat nuket vartalosta lähtien omin käsin ja pukivat ne valitsemaansa kansallispukuun. Kansallispukuiset nuket ovat olleet esillä käsityönopettajaopistossa oheisessa kaapissa.
Pääasia
Vaatetuksessa on kautta aikojen ollut merkitystä kankaan määrällä. Runsas kankaan käyttö kertoo varallisuudesta. Kangasmäärät on laskostettu ja poimutettu kurinalaisesti. Laskokset ja poimut ovat eri kulttuureissa muotoutuneet taitajien käsissä lähes taideteoksiksi. Kansanomaiset naisten päähineet ovat yksi esimerkki tästä.
Esillä on suomalaisia kansallispukujen päähineitä, joiden esikuvina ovat kansanomaiset hunnut ja tanut, luterilaisten vaimojen päähineet.