Haastattelin Suomen käsityönmuseon tekstiilikonservaattori Maria Peniä 4.4.2018 käsityönmuseon alaisuudessa toimivan konservointikeskuksen tiloissa. Konservointi on tärkeä osa museotyötä, mutta usein se on suurelle yleisölle näkymätöntä. Sen merkitys saattaa museoalan ammattilaisiltakin toisinaan unohtua, vaikka ammattikunnan panos yhteisen kulttuuriperintömme säilyttämiselle on korvaamattoman arvokasta. Peni on toiminut tekstiilikonservaattorina 26 vuotta ja tehnyt käytännössä koko työuransa Suomen käsityönmuseon konservointikeskuksella. Hän on opiskellut ensin vaatetussuunnittelijaksi Kuopion käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa, ja siihen päälle konservaattorin tutkinnon Vantaan käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa.
Maria Penin työ on käytännön konservointityötä eli tekstiilien pesua, puhdistusta ja korjausta. Valtaosa töistä on tilaustöitä museon ulkopuolelta, asiakaskunta on laaja yksityishenkilöistä esimerkiksi seurakuntiin. Museolle tehtävä konservointityö on usein tiettyyn näyttelyyn liittyvää, jolloin esine kunnostetaan tiettyä käyttötarkoitusta varten. Penin mukaan konservointityö on niin kallista, ettei sitä kannata tehdä varastoitavaa esinettä varten, ellei esine ole suoranaisessa vaarassa hajota esimerkiksi ilman tukevia toimenpiteitä. Erilaiset asiakkaat ja töiden käyttötarkoitukset asettavat erilaisia vaatimuksia myös tehtäville toimenpiteille. Tukevana toimenpiteenä museoesineelle voidaan käyttää värjäämätöntä pellavakangasta tukipaikkana ryijyssä, mutta yksityisasiakkaalle tehtävässä työssä myös restauroinnin merkitys korostuu. Lopputuloksena on eheä tekstiili, josta paikattua kohtaa ei edes huomaa. Korjatun kohdan materiaalit on värjätty alkuperäisen kanssa yhteen sopiviksi ja korjaus toteutettu samoin tekniikoin kuin alkuperäinenkin työ. Konservoinnin eettisyyden kannalta on kuitenkin tärkeää, että korjaavat toimenpiteet ovat myös poistettavissa, sillä menetelmät kehittyvät jatkuvasti ja voi olla, että tulevaisuudessa käytössä olisikin nykyistä parempia materiaaleja ja tekniikoita.
Konservaattorin työ on tarkkuutta vaativaa ja usein yksinäistä, ja alasta haaveilevalla on syytä Penin mukaan olla hieman erakon vikaa. Toisaalta työ on hyvin vaihtelevaa, koska huomiota voi vaatia joko pikkuruinen kangasnenäliina tai valtavan suuri seinävaate. Keksijänluonteestakin on hyötyä, sillä toisinaan työt vaativat sellaisia työvälineitä joita ei ole olemassa. Ne täytyy kehitellä itse. Työ on usein jatkuvaa ongelmanratkaisua, sillä tekstiilit ovat kuitenkin yksilöitä ja välillä eteen tulee ennakoimattomiakin tilanteita, vaikka pitkä kokemus onkin lisännyt varmuutta toimia. Juuri työn vaihtelevuus pitää Penin mielestä yllä innostusta työhön pitkänkin uran jälkeen. Hän myös kokee tekevänsä tärkeää työtä osallistumalla yhteisen aineellisen kulttuuriperintömme säilyttämiseen. Myös esineiden kauneus tuo lisäarvoa työlle, esteettinen silmä lepää ja nauttii kauniista esineistä.
Pitkän uran aikana monet asiat ovat muuttuneet. Työsuunnittelun ja raportoinnin siirtyminen tietokoneelle on ollut suuri apu. Samoin digikameroiden tulo, sillä töiden ja niiden vaurioiden dokumentoiminen valokuvaamalla on keskeinen osa konservaattorin työtä. Peni pitää alan yleistä kehityssuuntaa hyvänä. Koulutus kehittyy jatkuvasti, eikä enää tarvitse lähteä Suomesta maailmalle opiskelemaan alalle pätevöityäkseen. Kunnalliset konservaattorin paikat eivät näytä lisääntyvän, mutta yksityisyrittäjyyttä alalla on koko ajan enemmän. Maria Peni kokee edelleen olevan omalla alallaan, eikä edes haluaisi tehdä mitään muuta. ”Teen just sitä mistä tykkään ja siitä vielä maksetaankin.”
