Vuodet 1870–1900

Aatteiden voimaa

Esineet olivat Suomessa 1800-luvun lopulle asti käsityötä. Kun tehtaiden määrä kasvoi ja teolliset tuotteet yleistyivät yritettiin ammattikäsityön asemaa parantaa sekä kiinnittämällä huomiota tuotteiden laatuun että kehittämällä alan koulutusta. Kotiteollisuuden edistäminen liittyi sekä kansanvalistusaatteeseen että haluun kohottaa maaseudun tilattoman väestön elintasoa. Suomen Yleinen Käsiteollisuusyhdistys perustettiin 1894. Se ylläpiti käsityökouluja ja -tupia, sekä kotiteollisuusmyymälää, joka välitti käsityötuotteita myös ulkomaille. Yhdistys järjesti näyttelyjä, suunnittelukilpailuja ja arpajaisia sekä julkaisi alan kirjallisuutta.

Piirros: Tuula Ollikainen

Tekstit ja kuvat: Aikamatka käsityöhön -näyttely, ellei toisin mainita.

Lue lisää

SUOMEN KÄSITYÖN YSTÄVÄT

Taidemaalari Fanny Churberg perusti Suomen Käsityön Ystävät 1879 ”suomalaisen käsityön edistämiseksi ja sen jalostamiseksi isänmaalliseen ja taiteelliseen suuntaan”. Churberg loi 1880-luvulla ns. suomalaisen tyylin vastapainoksi kansainvälisille virtauksille. Esikuvina oli osakuntien kansatieteelliset kokoelmat ja varsinkin karjalaisen kirjonnan geometrinen ornamentiikka. Yhdistys valmisti käyttötekstiilejä ja kansallispukuja sekä välitti malleja.

Kuvaaja: Suomen käsityön museo / Eija Puskala

KANSALLISPUKU

Kansanpukujen pohjalta suunniteltujen kansallispukujen ensi esiintyminen tapahtui Venäjän keisari Aleksanteri III:n ja keisarinna Maria Feodorovnan vieraillessa Suomessa 1885. Keisarinnalle lahjoitettiin soutuvene, jonka souti paikalle yhdeksän Suomen eri maakuntia edustavaa kansallispukuista neitoa. Kuvassa osa veneen soutajista.

Kuva: Suomen kansallismuseon kuva-arkisto

KÄSITYÖMUSEO

Helsinkiin päätettiin perustaa Käsityömuseo 14.12.1888. Vuodesta 1982 Suomen käsityön museo on toiminut Jyväskylässä. Kuvassa helmiäiskoristeltu paperimassasta tehty vati, joka on hankittu museon kokoelmiin Pariisin maailmannäyttelystä 1889.

Kuvaaja: Suomen käsityön museo / Eija Puskala

KANSALLISROMANTIIKKA

Kansallisromantiikka ilmeni 1890-luvulla pyrkimyksenä luoda kansallinen tyyli. Se näkyi arkkitehtuurissa, musiikissa, kirjallisuudessa, kuvataiteessa, käsityössä ja sisustustaiteessa. Pyrkimys kansallisten tyylien luomiseen oli yleistä eri puolilla Eurooppaa. Suomalaisuuden sisintä etsittiin mm. Karjalasta, jonne tehtiin tutkimusmatkoja. Kuvassa Yrjö Blomstedtin ja Victor Sucksdorffin Itä-Karjalan matkan tuloksia vuodelta 1894.

Piirros: Victor Sucksdorff.

PUUKKO

Puukko on suomalainen perustyökalu, josta syntyi alueellisia tiettyjen seppien kehittämiä malleja. Kauhava on kuulu I. Järvenpään ja J.K. Lammin puukoista (kuvassa). Tommi-puukko taas on peräisin Kainuusta.

Kuvaaja: Suomen käsityön museo / Ismo Hannula

AJOKALUT

Sepäntaitoja vaati myös ajokalujen valmistus. Tehtiin kärryjä, kaksi- ja yksi-istuimisia kiesejä, kirkko- ja työrekiä ja nelipyöräisiä trilloja. Varsinkin pyörien raudoitus ja jousitus olivat vaativia työvaiheita.

Kuva: Suomen käsityön museo

KIVI JULKISIVUMATERIAALINA

Kivityömiehen ammattitaitoja vaativanluonnonkivien käyttö julkisivumateriaalina oli vuosisadan vaihteen arkkitehtuurin keskeisiä tunnusmerkkejä. Kuvassa Helsingissä sijaitseva Vakuutusyhtiö Pohjolan talo vuodelta 1900.

Kuva: Rakennustaiteen museon kuva-arkisto / Risto Kamunen

KOTI KAUNIIKSI

Perhekeskeisyys eli familismi oli olennainen osa vuosisadan vaihteen kulttuuria. Perheen tyyssija – koti – muodostui tärkeäksi rakkauden ja huolenpidon kohteeksi. Vapaa sivistystoiminta ja varsikin Martta-liitto otti tehtäväkseen vuodesta 1899 alkaen maaseudun ja työväestön kotien ja naisten sivistämisen. Viihtyisän kodin tuli heijastaa asujansa persoonallisuutta varsinkin varakkaissa kaupunkilaiskodeissa. Käsitöillä oli tärkeä tehtävä kodin ilmapiirin luomisessa.

Kuva: Olga von Tobiensenin maalaus / Helsingin kaupungin museon kuva-arkisto

1900-luvun alku

T se itse -verkkonäyttely (2000), Suomen käsityön museo

Sata vuotta sitten talonpojan työt määräytyivät vuodenkierron – auringon – mukaan. Kesäkausi työskenneltiin ulkona ja talvella vähän valon aikana sisällä. Luontoa tarkkailemalla tiedettiin milloin oli oikea aika kylvää viljat, korjata sato tai kaataa puut eri tarkoituksiin.

Kodeissa tehtiin paljon itse. Villat saatiin omista lampaista ja pellavaa sekä hamppua kasvatettiin muiden hyötykasvien ohella. Kotieläinten karvat kerättiin talteen. Langat kehrättiin itse, tai työ teetettiin ansiotyönä sitä suorittavilla käsityöläisillä. Myöhemmin villaa alettiin lähettää kehräämöille, ja pellavaa tehtaisiin kehrättäväksi. Tuvan nurkassa jököttävillä kangaspuilla helskytettiin kankaat lakanoista verhoihin ja ryijyistä mattoihin. Monissa taloissa oli omat pajansa, joissa valmistettiin nauloja, hevosenkenkiä ja saranoita.

Myös lapset tekivät oman osansa töistä. He opettelivat työntekoa vähitellen auttamalla vanhempiaan vähemmän vaativissa töissä. Lasten töitä oli mm. marjojen poimiminen, hellapuiden kantaminen, perunoiden kuoriminen sekä rihman kutominen. Aikaa jäi välillä myös leikkimiseen. Lelutkin tehtiin pääasiassa itse, vain rikkaammissa perheissä oli lapsilla ostettuja leluja.

Työtaito oli aikuisuuden mitta. Poika pääsi miesten kirjoihin, kun osasi tehdä puuesineet, joita taloudessa tarvittiin: kiulut, korvot, saavit ja ämpärit. Itäsuomessa poika pääsi tyttöseuraan vasta sitten, kun osasi valmistaa kirveen ja viikatteen varren, kyntää kasken ja rakentaa aitan. Tytön puolestaan piti hallita kaikki maatalouteen liittyvät naisten työt: keittiöaskareet, navettatyöt ja tekstiilityöt. Osaamisensa hän näytti mm. kapioilla.

Joitakin tavaroita ei voinut tehdä itse, vaan ne tilattiin ammattilaisilta, käsityöläisiltä. Jotkut rautatyöt teetettiin kyläsepällä. Kyläsuutarin valmistamat kengät olivat arvokkaat ja niitä saatettiin pitää vain tärkeissä tilaisuuksissa. Kun ne eivät enää mahtuneet jalkaan, ne annettiin nuoremmille sisaruksille.

1800-luvun lopulta lähtien käsityöläiset joutuivat kilpailemaan teollisesti valmistettujen tuotteiden kanssa. Käsityöläisten määrä väheni ja monet käsityöläiset erikoistuivat tai siirtyivät korjaustehtäviin.